Dosentti Ira Jänis-Isokankaan teos Kohtalona Gulag: Suomalaiset 1930-luvun Neuvostoliitossa (Gaudeamus), tarkastelee gulag-järjestelmän kehitystä Suomesta Neuvostoliittoon laittomasti saapuneiden rajanylittäjien kokemusten kautta.
”Niin täällä sitä nyt ollaan. Onhan sitä matkalla saanut nähdä vaikeuksia, vaan se menee hyvin nyt. Jalmarin tapasin kuusi viikkoa sitten. Olemme täällä Svirstroissa. Tähän rakennetaan vesivoima-asema josta tulee suurempi kuin Imatrasta. Tässä paikassa on Roihat ja Kosket, me loikkasimme yhdessä rajan yli, sattumalta tapasimme metsässä, tässä paikassa on suomalaisia.”
Jänis-Isokangas on Helsingin yliopiston Venäjän ja Neuvostoliiton historian yliopistonlehtori. Teos onnistuu valottamaan paitsi suuren terrorin rakenteellisia mekanismeja myös sitä, miten tavalliset ihmiset yrittivät selvitä järjestelmässä, joka muutti työnhakijat vakoilijoiksi ja työläisperheet kansanvihollisiksi.
Gulag ei syntynyt neuvostojohdon suunnittelupöydällä valmiina rakenteena vaan muokkaantui Jänis-Isokankaan mukaan ajan myötä.
”Gulag ei ollut kaukaisten, eristettyjen ojennustyöleirien saaristo vaan järjestelmä oli monin tavoin kytkeytynyt Neuvostoliiton talouteen ja yhteiskuntaan. Tärkeäksi tekijäksi kehittyvässä gulag-järjestelmässä nousi kasvatustyö, jonka tavoitteena oli muovata järjestelmään joutuneista ihmisistä neuvostoyhteiskuntaan sopivia kansalaisia.”
Teos antaa kasvot ja äänen unohdetuille suomalaisille. Ajan myötä ihmiset oppivat luovimaan järjestelmässä; Ojennusleireille vastavallankumouksellisesta toiminnasta tuomitut ihmiset eivät voineet muuta kuin pyrkiä selviytymään usein hengenvaarallisissa olosuhteissa.
Miltä gulag-järjestelmä näytti suomalaisten silmissä, ja miten he ymmärsivät tapahtumia. Vankileirien monimuotoisuus ja sen huokoiset rajat avautuvat tarkastelemalla laittomien rajanylittäjien matkaa Suomen ja Neuvostoliiton rajaseuduilta Kazakstanin aroille.
Kirja on keskeinen osa Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimushanketta. Hankkeessa Jänis-Isokangas tarkastelee erityisesti Uralille ja Kazakstaniin päätyneitä suomalaisia ja heidän kohtalojaan. Hänen vastuualueenaan on suomalaisten aseman ja liikkumisen tarkastelu Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa, Arkangelista Irkutskiin.
Propagandan voitto ja tietämättömyyden hinta
Nykylukija saattaa ihmetellä, miksi tavalliset suomalaiset eivät tienneet, millaista Neuvostoliitossa oli ja eivätkö he olleet kuulleet Stalinin hirmuteosta. Suomalainen vasemmisto ja työväenliike pitivät lehtien kirjoituksia ja yleistä keskustelua Neuvostoliiton vankileireistä ja pakkotyöstä panetteluna.
Pakkotyöstä keskusteltiin tuolloin myös suomalaisessa vankeinhoidossa, joten pelottelu ei juuri vaikuttanut niiden mielipiteeseen, jotka suhtautuivat naapurimaahan ja sen poliittiseen järjestelmään myönteisesti. Ehkä ajateltiin myös, että pakkotyöhön joutuneet olivat taparikollisia ja neuvostovallan vastustajia.
Jänis-Isokankaan teokseen ottamat kirjeet kertovat paljon, vaikka ne arvioi ensin sensuuri rajan toisella puolella ja Suomessa etsivä keskuspoliisi.
Neuvostopropaganda loi kuvaa sosialismia rakentavasta maasta, jossa työtä ja leipää riitti kaikille. Propagandassa korostettiin myös tasa-arvoa ja koulutusta, joka avasi mahdollisuuden ammatilliseen ja korkeaan koulutukseen myös työväen lapsille.
Ilmainen terveydenhuolto sekä työläisten oikeudet ainakin teoriassa takaava työlainsäädäntö olivat tärkeitä monille Neuvostoliittoon positiivisesti suhtautuville suomalaisille.
Kansanvihollisten lapset Arhangelskojen lastenkodissa
Aikuisten muistelujen lisäksi tutkimus tuo näkyväksi koko joukon lapsia, joista on jäänyt jälki muun muassa Arhangelskojen lastenkotiin Kazakstanissa. Heidän vanhempansa oli teloitettu suuren terrorin vuoksi Tseljabinskissa vuonna 1938.
Orvoiksi jääneistä 252 lapsesta vuosilta 1939 (1940) olevassa luettelossa on suomalaisiksi kirjattu 37. Kaikkiaan heitä lienee ollut yli 50 sillä muistitiedon mukaan luetteloista puuttui joitakin nimiä. Suomalaiset olivat syntyneet vuosina 1925–1932. Kyseinen lastenkoti oli yksi seitsemästä Pohjois-Kazakstanin lastenkodista.
Lapset päätyivät osaksi sitä joukkoa, joka joutui kokemaan Stalinin aloittaman ”suuren terrorin” ja sen seuraukset. He joutuivat systemaattisen panettelun kohteiksi. Kyse ei ollut vain suomalaisista vaan lapsista, jotka olivat menettäneet vanhempansa terrorin vuoksi: he eivät olleet vain orpoja vaan myös kansanvihollisten lapsia.
”Raskas työ koitui yhdeksi koulunkäynnin esteeksi etenkin vanhemmille lapsille. Lastenkotien piti olla mahdollisimman omavaraisia, mikä tarkoitti sitä, että lastenkodin yhteydessä pidettiin omia tuotantoeläimiä ja hyötykasvitarhaa. Ne eivät kuitenkaan tarjonneet riittävästi toimeentuloa, ja siksi lastenkodit solmivat ’kumppanuussopimuksia’ lähitilojen kanssa. Etenkin vanhemmat lapset joutuivat tiloille töihin. Työtä tehtiin koulutyön ohessa.”
Määräysten mukaan lastenkoti teki suunnitelman siitä, miten yli 12-vuotiaat lapset osallistaisivat tilan töihin. Periaatteessa kuormitus ei saanut olla liian suurta eikä työnteko saanut haitata koulunkäyntiä. Työtä oli määräysten mukaan lukuvuoden aikana joka toinen päivä kaksi tuntia päivässä, paitsi kesällä, jolloin töitä tehtiin neljä tuntia. Työstä oli asetuksen mukaan maksettava lapsille normin mukaista palkkaa, mutta sitä eivät lapset saaneet omaan käyttöönsä vaan se meni lastenkotien tileille.
Uralin lastenkoteihin joutuneet Raili ja Sirkka, jotka molemmat pyrkivät suoriutumaan koulussa erinomaisesti, muistelivat, kuinka työ haittasi koulunkäyntiä. Sirkka, joka menestyi hyvin koulussa, ei päässyt kansanvihollisen lapsena pioneereihin, mikä olisi mahdollistanut laajan harrastustoiminnan ja ystäväpiirin. Sen sijaan hänen ensimmäinen työnsä 9-vuotiaana oli hakata paksua jäätä käymälöistä.
Lastenkotilapsille, joiden koulu jäi usein olosuhteiden pakosta alakouluun, akateeminen kilvoittelu oli vain utopistinen tulevaisuuden haave.
Myös teinien nuoruus oli karua. Sylvi Ollikaisen elämä tunnetaan hyvin. Kun tämä joutui leirille vuonna 1938, hänet laitettiin aluksi raskaisiin töihin rautatietyömaalle. Työ olisi voinut koitua pienikokoisen tytön kohtaloksi. Seuraavana vuonna hänet kuitenkin määrättiin kevyempiin peltotöihin.
Selviäminen ei ollut kiinni ainoastaan onnesta vaan myös verkostoista. Siksi Sylvi, joka oli erotettu muista suomalaisista, vaati päästä takaisin muiden suomalaisten luokse huonompiin olosuhteisiin. Tämä takasi hänelle paremmat selviytymismahdollisuudet.
Etenkin Karazarin sovhoositila, jonne suomalaiset määrättiin, oli maitoa, viljaa ja vihanneksia. Ollikainen onnistui myös suhteillaan löytämään työn Dolinkan kylässä sijaitsevasta leirihallinnosta.
Verkostojen hyödyntäminen oli elinehto. Anne Applebaum kuvaa teoksessaan gulag-järjestelmää seuraavasti: Useimmat muistelmat tekivät myös selväksi, ettei Gulag ollut mustavalkoinen maailma, jossa herrojen ja orjien välinen raja oli selkeästi vedettyjä ainoa keino selviytyä oli julmuus.
”Sen lisäksi että vangit; vapaat työläiset ja vartijat kuuluivat monimutkaiseen sosiaaliseen verkostoon, tuo verkosto oli jatkuvan muutoksen tilassa, kuten olemme nähneet. Vangit saattoivat siirtyä arvoasteikossa ylös ja alas, ja monet siirtyivätkin. He pystyivät muuttamaan kohtaloaan muutenkin kuin yhteistyöllä käskijöiden kanssa tai uhmaamaila näitä, nimittäin myös keplottelemalla ovelasti yhteyksien ja suhteiden avulla.”
Määränpää Karagandan aroilla
Neuvostoliiton kehityksen ja miksi ei myös nykypäivän Kazakstanin sekä Venäjän ymmärtämiseen tuo uuden ulottuvuuden tutustuminen kirjan kertomuksiin vankien ja vartijoiden oloista 1930-luvun lopulla.
Ihmisiä siirrettiin surutta leiriltä toiselle. Vastavallankuomouksellisista rikoksista tuomittujen ihmisten lisäksi leireille tuli myös massoittain ihmisiä, jotka oli tuomittu niin sanotuista tavallisista rikoksista, kuten varkauksista ja väkivaltarikoksista.
Muistelmat, joita poliittisista rikoksista tuomitut kirjoittivat leiriajastaan, tuovat Jänis-Isokankaan mukaan usein esille se, miten tavalliset rikolliset nöyryyttivät poliittisista rikoksista tuomittuja sanoin ja teoin.
”Epäilemättä gulag-järjestelmä tasoitti neuvostoyhteiskunnan sisälle syntyneitä luokkaeroja. Entinen puoluejäsenyys tai hyvä yhteiskunnallinen asema ei vaikuttanut leipäjonossa tai työprikaatissa.”
Karlag jätti pysyvän jäljen; kansojen sulatusuuni synnytti yhteisiä kokemuksia siinä missä toinen maailmansotakin. Mielivalta yhdisti Neuvostoliitossa asuneita kansallisuuteen katsomatta. Jotain näistä tunnetiloista yritetään myös edelleen säilyttää.
Vankien selvitymistä edesauttoivat kansallisuuksiin, etnisiin ja paikallisiin ryhmiin sekä ystävyyteen perustuvat verkostot. Ilman niitä yksittäinen vanki ei pärjännyt ankarissa oloissa ja heikolla ravinnolla. Tärkeää oli myös muiden leirivankien ja toisinaan leirihenkilökunnan antama apu.
Dolinkassa, joka oli Karlagin hallinnollinen keskus, on edelleen monia leirien jäänteitä: päämajan rakennus, naisten leirin vankilaparakit, lasten hautausmaa ja museo.
Kazakstan on pyrkinyt luomaan valtiollista identiteettiä myös gulag-historiansa pohjalta valtiollisin muistopäivin, museoin ja akateemisin tutkimusprojektein.
Kazakkeja karkotettiin omilta alueiltaan, jotta sinne pystyttiin siirtämään muualta karkotettuja ihmisiä. Kazakstanissa oli 11 gulag-leirin hallintoa satoine yksittäisine leireineen 1930-luvulta 1950-luvun loppuun, ja niiden läpi kulki yli miljoona ihmistä. Presidentti Nursultan Nazarbajev totesi vuonna 1999 julkaistussa kirjassaan: ”Gulag-leirijärjestelmä oli rikos ihmisyyttä vastaan”.
Karlagin leirikompleksi levisi noin 230 x 140 kilometrin alueelle Karagandan luoteispuolelle ja sisälsi jopa 200 yksittäistä leiriä. Mamochkinon hautausmaa Karlagin lähellä on yksi harvoista muistopaikoista, joka on omistettu leireissä kuolleille naisille ja lapsille. Sekin on jäänyt laiminlyödyksi. Karlagin huipussaan leirillä oli noin 65 000 vankia.
Laman ajama loikkavirta
Teoksessa piirtyy selkeästi aiemmin vallalla olleesta yleisestä käsityksestä erilainen kuva suomalaisten kohtelusta Neuvostoliiton terrorin kurimuksessa: heitä kohdeltiin laittomina rajanylittäjinä – Gulagissa he olivat rikollisia hyvittämässä saamiaan rangaistuksia.
Monet olivat tulleet Neuvostoliittoon työnhakijoina, mutta heidän joukossaan oli myös seikkailunhaluisia nuoria sekä naisia lapsineen. Naiset matkasivat miestensä mukana tai seurasivat heitä Neuvostoliittoon.
Suomessa Valtiollinen poliisi arvioi, että 1930-luvun pulavuosina yli 10 000 suomalaista ”loikkasi” rajan yli Neuvostoliittoon. Vuonna 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama iski Suomen metsä- ja puuteollisuuteen: tuotanto laski kolmanneksella ja alan työllisyys lähes puolittui.
Aikaisemmin töitä ja toimeentuloa oli etsitty Pohjois-Amerikasta, mutta töitä ei laman vuoksi ollut sielläkään tarjolla. Suomalaisten katseet kääntyivät Neuvostoliittoon, jossa SKP:n suoltaman suomenkielisen propagandan mukaan riittäisi työtä suuren maan teollistamishankkeissa.
Kieltolain kumoamisen jälkeen vuonna 1932 moni pirtutrokari vaihtoi elinkeinonsa viinan salakuljetuksesta ihmisten salakuljetukseen ja tarjosi siten mahdollisuuden ylittää rajan laittomasti.
Kirjeiden kertomaa: sensuuri ja kasvava pettymys
Jänis-Isokangas selvittää, että suomalaisten Neuvostoliitosta 1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa lähettämät kirjeet olivat houkuttaneet ihmisiä ottamaan riskejä ja ylittämään rajan laittomasti.
Aikaisemmin myönteiset kirjeet muuttuivat vuodesta 1932 lähtien kolkoiksi varoituksiksi: ”Lämmin tervehdys sinulle täältä ulkomaalta — kyllä siellä Suomessa olisi paljon hauskempi olla kun täällä, mutta eihän sitä tiennyt lähtiessä, että mimmosta täällä on, kun kaikki kehuvat kovasti ja valehtelivat. Jos sen olisi tiennyt mimmoset olot täällä on, niin ei tänne olisi monikaan tullut. Minä en olisi ainakaan lähtenyt, mutta nyt se on myöhästä”.
Monet merkittävät henkilöt, kuten Aino Kuusinen, saivat leirituomioita maanpetoksesta. Kuusinen ei onnistunut vakuuttamaan neuvostoviranomaisia syyttömyydestään ja sai kahdeksan vuoden leirituomion maanpetoksesta.
Tuomionsa hän suoritti Vorkutlagissa, jonka NKVD oli perustanut toukokuussa 1938.
Stalinin leirijärjestelmä mittasuhteet
GULAG on lyhenne sanoista Glavnoje upravlenije lagerei eli leirien päähallintoviraston. Neuvostojohtaja Josif Stalinin valtakauden aikana (1928–1953) arviolta 18 miljoonaa ihmistä sai eriasteisia leirituomioita ja lisäksi 6–7 miljoonaa karkotettiin asuinseudultaan.
Leirien päähallintoviraston alaisiin yksiköihin tuomittiin sekä paatuneita rikollisia, poliittisia vastustajia että tavallisia ihmisiä. Koko maailman tietoon rangaistusjärjestelmä tuli viimeistään vuonna 1973, kun kirjailija Aleksandr Solzenitsyn julkaisi teoksensa Arkipelag GULAG, joka suomennettiin nimellä Vankileirien saaristo.
Suomalaiset saivat nopeasti kokea sen, millaisin askelin koko neuvostejenmaan tärkeä tavoite – sähköistäminen aiottiin toteuttaa.
Svirstroi oli Syvärijoen patotyömaa, johon kuului Neuvostoliiton suunnitelmatalouden ensimmäisen viisivuotiskauden jättimäisiin rakennushankkeisiin. Joen toisella puolella oli gulag-järjestelmän piiriin kuuluva ojennustyöleiri Svirlag, joka oli perustettu syyskuussa 1931.
Vuonna 1932 Svirlagin ojennustyöleirillä oli yli 30 000 asukasta. Vastakkaisella rannalla sijaitsivat patotyömaalle eli Svirstroille kuuluvat parakit ja työmaat, joilla oli sekä vapaata työväkeä että pakkotyövoimaa. Noin 20 000 asukkaan joukossa oli loppuvuodesta 1932 noin 2000 suomalaista.
Sarovin karanteenileiri perustettiin tutkimaan laittomia rajanylittäjiä vakoiluepäilyjen varalta. Ne suomalaiset, joita ei ollut eristetty luostariin kuulusteluja varten, oli majoitettu luostarialueen lähistöllä oleviin kasarmeihin ja parakkeihin, joita ympäröivät piikkilangat.
Sarovin leirillä ei ollut SKP:n lähettämiä puoluetyöntekijöitä, jotka olisivat vastanneet poliittisesta valistustyöstä ja työn organisoinnista.
Loikkareista vakoilijoiksi – operaatio 00693
Neuvostovallan näkemys maassa oleskelevista ulkomaalaisista muuttui vallankumouksen jälkeisinä vuosikymmeninä ja oli 1930-luvulla täysin erilainen.
Se ei enää pitänyt mahdollisena sitä, että laittomat rajanylittäjät olisivat voineet olla poliittista sortoa tai nälkää paenneita työläisiä. Sen sijaan valtaapitävät ajattelivat kaikkia laittomia rajanylittäjiä neuvostovaltiota uhkaavina vakoilijoina ja sabotööreinä.
NKVD:n käsky 00693 annettiin 23.10.1937 ja se koski ”loikkareiden – Neuvostoliiton rajarikkureiden tukahduttamisoperaatiota”. Se perusteli operaation tarvetta sillä, että melkein kaikkien valtioiden vakoilua suorittavat elimet olivat luoneet vakoilu-, diversio- ja terroriryhmitä Neuvostoliiton alueella lähettämällä laittomia rajanylittäjiä.
Suuri terrori kohdistui Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksiin: puolalaisiin, saksalaisiin ja suomalaisiin. Terrori kohdistui myös monikansalliseen ja -kulttuuriseen yhteiskuntaan, joka houkutteli ihmisiä reuna-alueilta imperiumin keskuksiin.
Tutkittavaa riittää: nykyisyys tuottaa materiaalia sorrosta
Jänis-Isokankaan tutkimus valottaa syitä sille, miksi suomalaiset muuttivat Neuvostoliittoon 1920–1930-luvuilla, minkälaisia verkostoja suomalaiset kommunistit Neuvostoliitossa loivat ja mitkä olivat SKP:n ja suomalaisten kommunistien toiminnan rajat erityisesti 1930-luvun terrorin vuosina.
Kohtalona Gulag on yhdistelmä tiukkaa akateemista tutkimusta ja syvän inhimillistä kerrontaa, joka avaa vavisuttavan näkymän gulag-järjestelmään suomalaisten loikkareiden kokemusten kautta.
Se, että tiedämme karkotuspaikoille suljettujen ja ojennustyöleirien ihmisten elämästä, on paljolti sen ansiota, että olemme kuulleet niistä selvinneiden kertomuksia. Kaikki eivät kuitenkaan selvinneet.
Historia ei opeta, mutta jälleen kerran voi ajatella, että ulkovaltojen agenttien etsiminen ja kokonaisten ammattikuntien leimaaminen ei-toivotuiksi, on helpompaa hyväksyä maassa, jonka juuret ovat pakkovallassa vain muutaman sukupolven päässä nykyisyydestä.
**
Siirtolaisinstituutti / Doria / Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vaan
Jarinmatkaan-blogi / Karlagin miljoona uhria ”Karlag (suomennettuna Karagandan työ- ja parannusleiri) on itse asiassa paljon enemmän kuin Gulag-leiri. Karlag kattaa alueena lähes kolmasosan Suomen pinta-alasta. Se oli osa Josif Stalinin suunnitelmaa muuttaa Neuvostoliiton syrjäiset alueet tuottaviksi osiksi sosialistista taloutta.”
HS / Jarmo Huhtanen: ”12 000 suomalaista loikkasi 30-luvulla Neuvostoliittoon, jossa luulivat onnen odottavan” [Pahimman terrorin aikana suomalaiset tuomittiin tyypillisesti joko kuolemaan tai heille määrättiin kymmenen vuotta ojennustyöleiriä. Suomalaisista tuomituista arviolta 75 prosenttia tuomittiin kuolemaan. Esimerkiksi pelkästään Tšeljabinskin alueella tuomittiin yli 400 suomalaista kuolemaan. Näiden teloitettujen lapset vietiin pääosin kazakstanilaiseen lastenkotiin, jonne sijoitettiin viitisenkymmentä suomalaisorpoa.]
HS / Laura Kytölä: Historiallinen merkkiteos: Loikkareiden vaietut tarinat saavat vihdoin päivänvalon
