Journalisti ja tietokirjailija, Mari Manninen (s.1971) on alansa moniottelija, jonka vahva kokemus kirjeenvaihtajana ja kriittinen katse tuovat jälleen uuden ulottuvuuden yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tekstissä on ainutlaatuista tietoa ja inhimillisyyttä. En ole kehuni kanssa yksin.
Mannisen ”Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa” (Vastapaino, 2025) rakentuu kolmen vuosikymmenen kokemukselle, ja ammentaa oppia niin Kiinan kuin Ruotsinkin mediakentiltä, maista, joissa Manninen on työskennellyt kirjeenvaihtajana.
Syvyyttä tuoreimpaan teokseen tuovat Mannisen aikaisemmat palkitut teokset ja kyky yhdistää henkilökohtainen kokemus laajaan yhteiskunnalliseen analyysiin.
Kirjasta riittäisi kerrottavaa pitkään omaan tekstiin, mutta pidän arvioni lyhyenä, ja jaan muutaman linkin myös kollegoiden näkemyksiin.
Klikkiotsikot – järjestelmän pakottama ilmiö
Viime vuosikymmeninä median omistajat ovat muuttaneet journalististen sisältöjen markkinoinnin täysin – enää emme elä aikaa, jolloin lehden otsikko tiivisti tärkeimmän ja irtonumeroita myytiin kioskeilla pelkän nokkelan lauseen avulla.
Irtonumeroita myydään myös netissä: jokainen artikkeli kilpailee lukijan huomiosta kuin entisaikojen iltapäivälehtien vetävimmät jutut.
Jokaisella aikakaudella on omat keinonsa ja pelisääntönsä. Tekoäly synnyttää sekunneissa kymmeniä eri vaihtoehtoja otsikoiksi ja internetin aikakaudella pärjäävät yhä nokkelimmat tekijät, mutta otsikolla on nykyisin aivan uusi, muuttunut rooli.
Mannisen analyysi jatkuvasti esillä olevasta aiheesta – klikkiotsikoista – on terävä: ”Analytiikan tuijottaminen on mennyt paikoin niin pitkälle, että sillä on annettu journalistinen päätösvalta vapaaehtoisesti toimituksen ulkopuolelle.”
Tämä ei ole yksittäisten toimittajien vika, vaan seurausta mediayhtiöiden rakenteista, joissa klikkausluvut ohjaavat sisältöä enemmän kuin journalistinen harkinta.
Mannisen mukaan tämä johtaa siihen, että ”on vaikea kiinnostua sellaisesta, mitä ei saa tehdä tai mikä on piilotettu sivun alalaitaan suolisto- ja onlyfansjuttujen, asuntosijoittajien ongelmien taakse.”
Klikkiotsikko ei siis ole harkittu ratkaisu, vaan järjestelmän tuottama pakko, johon median johto ja omistajat osallistuvat aktiivisesti ja johdon taholta annetaan ristiriitaisia ohjeita – myy sisältöä, mutta pysy eettisenä.
Kirjan vahvuudet: kokemus, rohkeus ja paneutuminen
Kirjan suurimpana ansiona pidän sen rehellisyyttä ja rohkeutta, kykyä kohdata journalismin kipupisteet omakohtaisesti ja kriittisesti.
Manninen käy läpi, miten toimittajan työ vaatii yhä rohkeutta ja kylmäpäisyyttä – ja vertaa tilannetta sekä länsimaisiin että autoritaarisiin yhteiskuntiin.
Erityisen vaikuttavaa on hänen Kiinan ja Yhdysvaltojen autoritaaristen piirteiden vertailu, jossa journalismi joutuu suoraan poliittisen painostuksen ja laillisen uhkailun alaiseksi.
Manninen ei kaihda tunnustaa toimittajien heikkouksia:
”Toimittajat eivät ole olleet demokratiaherkkiä eivätkä ole osanneet selittää työnsä periaatteita yleisölle.”
Kritiikkiä kollegoille – ja itselle
Journalismin kehittämisen kannalta kirja on ainutlaatuinen lisä.
Kritiikki ei jää ulkopuoliseksi vaan ulottuu myös Manniseen itseensä: ”Meidät toimittajat tunnetaan kovina moittimaan muita, mutta paljastumme herkkähipiäisiksi heti, kun kritiikki osuu omaan nilkkaan.”
Itsekritiikin lisäksi Manninen pohtii, että ongelmat eivät johdu rehellisyyden katoamisesta vaan systemaattisesta puutteesta koulutuksessa, faktantarkistuksessa ja toimitusten talousohjauksessa.
”Suurin osa toimittajista ei ole koskaan ollut päivän mittaisellakaan faktantarkistuskurssilla.”
Klikkiotsikot ja tilaustalous ovat pakottaneet mediatalot priorisoimaan usein väärin, ja itsereflektio jää liian vähäiseksi.
Kollegoiden arvostus näkyy kritiikeissä
Koska oma Mannisen kirjan arviointini venyi, olen lukenut myös monien kollegoiden arvioita, jotka ovat olleet mainiota.
Asiantuntevat kokemukseen perustuvat arviot vahvistavat kirjan merkitystä: se ei vain kuvaa ongelmia, vaan vaatii muutosta journalistisiin toimintatapoihin.
Demokraatissa Susanna Luikku kiittää Mannisen rehellistä paneutumista klikkiotsikoiden ja mediatalouden ongelmiin, mutta korostaa, että rajoittuminen suurten medioiden näkökulmaan kaventaa analyysiä.
Kulttuuritoimituksen Kari Heino nostaa esiin faktantarkistuksen puutteet ja peräänkuuluttaa journalististen toimintatapojen uudistamista. Manninen ei kiistä rehellisten toimittajien olemassaoloa, vaan näkee järjestelmän puutteet ratkaisevimpina – tässä kohtaa analyysi osuu suoraan ammatin ytimeen, eikä säästä ketään.
Suomen Kuvalehdessä Aurora Rämö kirjoittaa siitä, kuinka yli kolmekymmentä vuotta alalla työskennellyt Manninen yrittää tosissaan vastata kirjan nimen mukaisesti ja tarjota ratkaisujakin.
Rämö kertoo, kuinka Manninen selittää tarkkanäköisesti ja työnantajaansa puolustelematta, miten journalismin tekemisen motiivit ja tavoitteet ovat muuttuneet. Selitys ei jää ylevän demokratiahöpinän tasolle, vaan Manninen kertoo konkreettisesti, millaisia mittareita käytetään, miten toimitusten sisäinen kilpailu vaikuttaa, miten johtoporras antaa ristiriitaisia ohjeita ja tavoitteita.
Mediatalouden vaikutus journalistiseen päätöksentekoon
Mannisen teos on harvinaisen rehellinen ja kriittinen katsaus journalismin tilaan – klikkiotsikoiden ongelmia ei selitellä pois, vaan ne kohdataan rakenteellisina, järjestelmän tuottamina ilmiöinä, joiden keskellä toimittajat kamppailevat eettisyyden ja talouspaineiden välissä.
Kritiikki on kirjan suola: heikoimmat lenkit paljastuvat sekä kirjoittajissa ja journalismissa itsessään että mediakentän rakenteissa.
Tämä keskustelu on ehdottoman tärkeää – ja Mannisen analyysi tekee sen helpommaksi kaikille, myös meille ”käsittämättömän herkkänahkaisille” toimittajille.
**
Suomen lehdistö: Riikka Virranta Mediakritiikki
Ruotsalaiset vahtivat valtaa paremmin kuin suomalaiset, väittää Mari Manninen
Väität, että Yle on luopunut klikkiotsikoista lähes samaa tahtia Helsingin Sanomien kanssa. Mistä tämä johtuu?
”Olen seurannut Hesarin ja Ylen otsikointia aika tarkasti reilun vuoden. Otsikot kiihtyivät usein hyvin saman tahtiin. Tämän vuoden puolella kummallakin oli hyvin paljon aiempaa vähemmän klikkiotsikoita. En tiedä, kuka matki ketä. Ainakin molemmissa taloissa tavattiin vuosikausia vahtia kilpailijan menestystä silmä kovana. Yleisön palaute varmaankin vaikutti samaa tahtia molempiin. Iltapäivälehdet tuskin luopuvat klikkiotsikoista, mutta koko niin kutsutulla laatumedialla on mahdollisuus luopua niistä.”
