Professori emeritus, Jukka Kekkosen kirja Mureneeko oikeusvaltio? Art House 2025, tarkastelee erinomaisella tarkkuudella länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion rapautumista ajassamme.
”Nyt olemme eräänlaisessa vedenjakajassa, jossa ratkaisevaa on se, pysähtyykö vai jatkuuko tällä hetkellä meneillään oleva yhteiskunnallinen muutos. Jos valta- ja varallisuuserot syventyvät ja demokraattisen oikeusvaltion rakenteet edelleen murentuvat, olemme kaltevalla pinnalla. Suunta on äärimäisen vaarallinen.”
Kekkosen tiivis analyysi osoittaa, kuinka demokraattiset rakenteet voivat vähitellen murentua, jolloin oikeusvaltioperiaatteiden loukkaukset normalisoituvat osaksi arkea.
Demokratian vedenjakajalla: eliitin ja kansan välinen kuilu
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden parissa Helsingin yliopistossa työskennelleen Kekkosen (s.1953) teos keskittyy erityisesti Suomen, Euroopan ja Yhdysvaltojen poliittisiin muutoksiin, jotka uhkaavat liberaaleja oikeusvaltioperiaatteita.
Aihe on tärkeä. Ylipäätään epäluulo poliittista eliittiä kohtaan on vahvistunut molemmin puolin Atlanttia.
Yhdysvalloissa yhteiskunnan jakautuminen, polarisaatio jakaa itärannikon ja Kalifornian koulutetun, varakkaan eliitin ja maan alempien luokkien välille.
Euroopassa sama kuvio toistuu sekä kansallisesti että EU-tasolla.
EU:n valtakoneistoa pidetään etäisenä ja vieraana kansalliselle todellisuudelle – ei vain oikeistopopulistien keskuudessa. Monet ovat kokeneet unionin byrokratian henkilökohtaisesti. Perinteiset puolueet eivät ole osanneet kanavoida tätä tyytymättömyyttä.
Ongelma on aito ja historiallinen. Euroopan yhteisö syntyi poliittisen ja taloudellisen eliitin yhteishankkeena – rauhantavoitteista huolimatta. Tavallisia kansalaisia koskeva sääntely tuli mukaan vasta myöhemmin, yhteisön laajentuessa.
Kaikkeen on syynsä: valta pyrkii väistämättä kasautumaan ja keskittymään pienelle eliitille tai jopa yhden tai muutaman henkilön käsiin. Kun näin selvästikin tapahtuu, on olennaista pohtia etukäteen erilaisia keinoja, joilla tasaisempaa vallanjakoa ja tosiasiallista demokratiaa voitaisiin vahvistaa ja ylläpitää.
Suomen osalta kirja nostaa esiin poliittisten virkanimitysten jatkuvan hyväksikäytön, jossa ”jäsenkirja painaa enemmän kuin ammatillinen pätevyys”.
Poliittisten virkanimitysten ongelmat
Monipuolisessa teoksessaan Kekkonen analysoi tarkasti, kuinka poliittisen ja taloudellisen eliitin intressit yhtyvät kaikkialla – yhä selvemmin.
Kekkonen kirjoittaa pitäneensä teosta tehdessään esikuvinaan ennen kaikkea Eric Vuillardin (Kunniallinen vetäytyminen, 2022), Timothy Snyderin (Tyranniasta, 2017) ja Anne Applebaumin (Autokratia Oy, 2025) teoksia, joissa vaikeiden ja monisyisten ongelmien ytimeen poraudutaan suoraviivaisesti ilman laajoja kuvailevia osuuksia, kertomuksia ja yksityiskohtien millintarkkaa läpikäyntiä.
Applebaumin teokseen viitaten Kekkonen korostaa, että suuren varallisuuden ja poliittisen vallan liitto voi olla ”hyvin vaarallinen yhdistelmä”, kun nämä eliitit ”viittaavat kintaalla demokratialle ja oikeusvaltiolle turvatakseen omat intressinsä maksimaalisesti”.
Pahimmillaan se on jopa täysin rikollista, kuten Pohjois-Korean ylläpitämän ja rahoittaman valtiollisen rikollissyndikaatin toiminta osoittaa.
Ihmiskunnan historia todistaa, kuinka kohtuuttoman suuret valta- ja varallisuuserot murskaavat mahdollisuudet luonnolliseen kanssakäymiseen ja kommunikaatioon. 1600-luvun ylhäisaatelinen ei voinut samaistua (maaorja-)talonpoikaan, ja myös tutkimukset nykyajasta viittaavat siihen, että kaikkien rikkaimpien on kaikkein vaikeinta ymmärtää huono-osaisten tilannetta ja syitä siihen.
Sanalla sanoen elämismaailmojen etäisyys on tuhoisaa inhimilliselle yhteiselämälle.
Populismia niin idässä kuin lännessä – kirsikkana Trump-ilmiö
Oikeistopopulismia Kekkonen kuvaa ideologiaksi, joka lähtee siitä, että ”kaikissa oikeistopopulistien tärkeimmiksi määrittelemissä asioissa vallitsee ainoastaan yksi totuus tai oikea ratkaisu”.
Kekkonen painottaa, että perus- ja ihmisoikeudet sekä oikeuskäytännön niille antamat tulkinnat ovat, kuten kaikki oikeudellisesti merkittävät ilmiöt, aikansa konteksteihin ja tulkintoihin sidottuja.
”Silti niiden kova ydin on mahdollista tunnistaa ja määritellä tavalla, joka saa asiantuntijoiden ja muidenkin yleisen hyväksynnän. Kun näin on, on mahdollista myös esittää perusteltuja arvioita perus- ja ihmisoikeuksien vastaisista menettelyistä ja käytännöistä.”
Kun katse siirretään Eurooppaan, on Kekkosen mukaan jo pitkään – 2010-luvulta lähtien, voitu havaita Unkarin ja myöhemmin eräiden muidenkin itäisen Keski-Euroopan maiden etääntyneen selkeästi oikeusvaltion periaatteista.
Vaikka juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että Viktor Orbanin hallintoa vastaan on syntynyt laajaa oppositioliikehdintää, on siitä vielä pitkä matka kuljettavana sellaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, joka palauttaisi oikeusvaltiolliset periaatteet uudelleen kunniaan Unkarissa. Sitä ennen opposition pitäisi vielä yltää vaalivoittoon keväällä 2026.
”Valtasuhde ylä- ja alaluokan tai rikkaiden ja köyhien välillä on olennainen kysymys myös tämän päivän näkökulmasta. Kysymys on siitä, millaisen vallan yhteiskunnalliset eliitit saavat suhteessa tavalliseen kansaan.”
Donald Trumpin presidenttikautta käsitellään teoksessa erityisen huolestuttavana esimerkkinä. Yhdysvaltojen poliittinen kehitys on kirjan mukaan johtanut siihen, että ”autokratiaa kohti lipuva Yhdysvallat ei ole enää demokraattinen oikeusvaltio”.
”Yksi näkyvä muutos Trumpin presidenttikaudella on ollut retoriikan muutos kansainvälisessä politiikassa, mutta myös kansallisvaltioiden tasolla ja mediassa. Maailman vahvinta vallanpitäjää mielistellään, ja hänen sekavia, epäjohdonmukaisia ja pahimmillaan valheellisia sanomisiaan yritetään tulkita parhain päin. Sävyt ovat orwellilaisia.”
Trumpin politiikka ”saa tukea niiltä Euroopan valtioilta, jotka ovat jo aikaisemmin kääntäneet selkänsä demokraattiselle oikeusvaltiolle” ja lietsoo hajaannusta ”täsmälleen samansuuntaisesti kuin Putinin jo pitkään harjoittama politiikka Euroopassa”.
Oikeusvaltion rapautuminen Suomessa
Suomessa huolestuttava kehityssuunta on ”voimistunut Petteri Orpon hallituksen (2023-) aikana”, jolloin ”oikeusvaltioperiaatteita koetellaan ja osin niitä myös murennetaan pistemäisillä uudistuksilla, jotka yritetään leimata yksittäisiksi ja vähämerkityksellisiksi”.
Kekkonen toteaa kategorisesti, että ”väitteet siitä, että mikään ei olisi muuttunut lainvalmistelussa ja perustuslakivaliokunnan tulkinnoissa, eivät tosiasioiden valossa yksinkertaisesti pidä paikkaansa”.
Vaikka Suomi on edelleen maailmanlaajuisessa katsannossa yksi vahvimmista demokraattisista oikeusvaltioista, emme saa ummistaa silmiämme viime vuosien muutossuunnalta.
”Viimeaikaisten tapahtumien aiheuttama suuri vaara on siinä, että oikeusvaltiota ja demokratiaa kaventaviin toimiin totutaan tai alistutaan: niistä tulee uusi normaali. Jos näin käy, demokratian ja oikeusvaltion periaatteiden selvistäkin loukkauksista ja ongelmista aletaan puhua entistäkin harvemmin ja vähemmän kriittisesti.”
Tähän liittyy suurena kuviona niin sanotun totuuden jälkeinen aika, jolloin faktat menettävät merkitystään ja poliittinen retoriikka perustuu tunteisiin ja uskomuksiin. Näin populistisen retoriikka vahvistuu kuten myös tottuminen sietämään sitä sen vastustamisen sijaan. Tämä kehitys on Suomessa selvästi nähtävissä.
Turvallistamisen nousu keskeiseksi yhteiskuntapolitiikkaa ohjaavaksi periaatteeksi on osa tätä muutosta.
Yksilökeskeisyyden yliarvostus
Kirja linkittää yksilökeskeisen ajattelun ja eliitin oman edun tavoittelun demokraattisten periaatteiden heikkenemiseen. Poliittinen eliitti on monin sitein kiinnittynyt taloudelliseen eliittiin, ja pyöröovi-ilmiö (siirtyminen poliittisista tehtävistä vaikutusvaltaisiin asemiin) kuvastaa sitä, kuinka ”kansanedustajan tehtävistä hakeudutaan kiinnostavampiin, taloudellisesti kannattavampiin tai muutoin miellyttävämpiin tehtäviin”.
Tämä heijastaa kehitystä, jossa henkilökohtaiset urapolut ja pienen ryhmän intressit ajavat ohi yhteisen edun.
Kekkonen muistuttaa, että poliittiset virkanimitykset liittyvät olennaisesti myös siihen, millaisia mahdollisuuksia on murtaa liberaalisen oikeusvaltion periaatteita henkilöitä vaihtamalla.
”Tässä suhteessa kannattaa pitää silmällä nimityksiä, jotka koskevat tuomioistuinlaitosta, syyttäjälaitosta, poliisia, puolustusvoimia tai muita turvallisuutta ja järjestystä yhteiskunnassa ylläpitäviä viranomaisia. Poliittisia virkanimityksiä edistävät myös käytännöt, joilla virkojen pätevyysvaatimuksia on vuosien varrella alennettu, jotta poliitikot saisivat helpommin lojaaleja kumppaneitaan valtiollisiin tehtäviin. Jopa monissa tutkimuksen ja tieteen alalla toimivissa laitoksissa johtajien virat on muutettu pätevyysvaatimuksiltaan sellaisiksi, että niihin valittavilta ei enää edellytetä tohtorintutkintoa.”
Kirjoittaja arvioi, että oivallinen lääke poliittisia virkanimityksiä vastaan olisi se, että monien tärkeiden virkojen muodollisia pätevyysvaatimuksia korotettaisiin.
”Tätä keinoa ei kyllä ole Suomessa lainkaan pohdittu, saati että sen käytöstä olisi innostuttu.”
Tottumus rapauttaa oikeusvaltiota
Minusta Kekkosen teoksen keskeinen varoitus koskee oikeusvaltion murtamisen normalisaatiota: olisi ymmärrettävä, että aikana, jolloin faktat menettävät merkitystään ja poliittinen retoriikka perustuu tunteisiin ja uskomuksiin, on kaikkien oltava hereillä.
Liian usein on jo nähty, että kun halailu ei tuota tuloksia, muutetaan omaa suuntaa. Toisin oli ennen.
Esimerkiksi äärivasemmisto onnistuttiin Urho Kekkosen Suomessa kesyttämään 1960-luvulta alkaen syleilemällä se kuoliaaksi hallitusvastuussa ja tarjoamalla nuorille radikaaleille virkoja laajentuneesta valtiokoneistosta.
Politiikka perustui aikoinaan vaikutusvaltaisen yhteiskuntatieteilijä Ralf Dahrendorfin (1929–2009) tunnettuun teoriaan yhteiskunnallisten ristiriitojen tunnustamisesta ja sovittelemisesta. Sosiologi Erik Allardt (1925–2020) esitteli ja kehitti teoriaa eri yhteyksissä 1960-luvulla. Tällä oli Kekkosen mukaan vaikutuksensa suomalaisen politiikan kentällä konsensushakuisuuden vahvistumisessa.
”Sama demokratiaan oivallisesti istuva ajatuskuvio ei kuitenkaan toimi tänä päivänä, koska demokraattista oikeusvaltiota murentavien ja oikeusvaltiota tukevien osapuolten arvomaailmoja on äärimmäisen vaikeaa tai mahdotonta sovittaa yhteen.”
Käytännössä oikeistopopulistien vaikutus hallituksissa näyttää vain vahvistavan heidän ideologiaansa ja intoaan jatkaa valitsemallaan linjalla.
”Oikeistopopulistit ovat selvästi oppineet toimimaan demokraattisessa päätöksentekoprosessissa. Koalitioissa yhteistyö ja päätöksenteko perustuu kompromisseihin tai kaupankäyntiin ”sulle-mulle” periaatetta seuraten. Tätä demokratian perusominaisuutta oikeistopopulistit ovat ilmeisen tehokkaasti käyttäneet hyväkseen myös Orpon hallituksessa, jossa pääministerin puolueen intressi näyttää olevan pitää hallitus koossa hinnalla millä hyvänsä seuraaviin vaaleihin saakka.”
Kekkosen varoitus ja opetuksen tarve
Asiansa tuntevan kirjoittajan teosta voi pitää tervetulleena varoituksen sanana. Historia kertoo äärimmäisen karulla tavalla siitä, mitä voi tapahtua, jos demokratia murtuu tai se murretaan. Siitä saadut kokemukset voivat vaikuttaa myös olennaisesti siihen, millaisia toimia demokratian puolustamiseksi aletaan tehdä.
Erikseen on mainittava, että oikeistopopulistiset puolueet ovat Kekkosenkin mukaan korostetun suvaitsemattomia erilaisuuden suhteen, mikä tulee käytännössä esille niiden sananvapauden kaventamiseen tähtäävässä retoriikassa samalla, kun puolueet itse väittävät kannattavansa sananvapauden laajentamista.
Toistamisen uhallakin arvioin teoksen nostavan julkisuuteen aivan keskeisen nykyisen elämänmuotomme uhan.
Jaan Kekkosen näkemyksen siitä, että viimeaikaisten tapahtumien aiheuttama suuri vaara on siinä, että oikeusvaltiota ja demokratiaa kaventaviin toimiin totutaan tai alistutaan: niistä tulee uusi normaali.
Jos näin käy, ”demokratian ja oikeusvaltion periaatteiden selvistäkin loukkauksista ja ongelmista aletaan puhua entistäkin harvemmin ja vähemmän kriittisesti”.
Toivon, että Kekkosen ”opit” sisällytettäisiin mukaan lähivuosien yhteiskunnalliseen kouluopetukseen, jos sellaista vielä aiotaan kehittää.
”Laajalla aineistolla Yhdysvalloissa tehty vertaileva tutkimus osoittaa, että 2000-luvulla autokratiasta demokratian suuntaan tapahtuneet muutokset ovat käyneet tilastollisesti entistä harvinaiden maailman on vaikeutunut. Tällaisessa maailmassa me juuri nyt elämme, ja suuri vaara on siinä, että totumme siihen. Välinpitämättömyys voi olla kohtalokasta. Siksi olisi aika avata silmät ja katsoa peiliin. Pitkään.”
