Yhä useammin kansainvälisten uutiskuvien taustalla näkyvän liikemiehen Kirill Dmitrievin oma tarina on kuin esimerkkikertomus siitä, miten ihminen voi nousta sodan ja autoritaarisen vallan ehdoilla toimivan järjestelmän huipulle.
The Guardianin taustajutussa Dmitrieviä kuvataan toimijaksi, jonka merkitys Putinin epävirallisena lähettiläänä ja Trumpin erityisedustajan Steve Witkoffin neuvottelukumppanina kasvoi nopeasti.
Hän on kunnianhimoinen.
Sisältöä ei ole nimeksikään.
Silti hän on poikkeuksellisen taitava myymään itseään.
Ajatus Dmitrievistä uuden eliitin mallihahmona kytkeytyy myös viikonloppuna etänä seuraamaani Strana i mir -seminaariin Berliinissä, jossa muun muassa tutkijat Nikolai Petrov ja Oksana Antonenko kuvasivat, kuinka Venäjä on lukkiutunut sotatalouteen, institutionalisoituun sortoon ja pienen, järjestelmälle uskollisen eliitin vallankäyttöön.
Todennäköistä on, ettei ainakaan demokratisoitumiseen johtavaa muutosta tapahdu seuraavien 20–30 vuoden aikana.
Nyky-Venäjällä menestyksen mahdollisuuden tarjoaa – niin kuin muuallakin – kansainvälisen kapitalismin logiikka: oikeat passit, pääsy länsimaisiin rahoitusverkostoihin ja henkilökohtaiset suhteet autoritaarisen presidentin lähipiiriin.
Venäjä jatkaa sisäistä lujittumistaan yhä helpommin hallittavaksi, pienemmän ja keskenään sidotun piirin johtamaksi järjestelmäksi, jossa kaikki liberaali ja demokraattinen pyritään työntämään poliittisen marginaalin ulkopuolelle.
Venäjän kehitykseen vaikuttaa se, että myös muualla maailmassa autoritaariset liikkeet vahvistuvat, Yhdysvaltojen autoritaarisen johtajan avoin ihailu diktaattoreita kohtaan normalisoituu ja suurvaltakilpailu Kiinan kanssa kiristää asetelmia.
Yksittäisten oligarkkien – tekno- tai muiden vallanpitäjien luottoapumiesten – rikastumista ei silti jarruta juuri mikään.
Venäläisen maailman rikkauksien kasaantumisen hyvin tunteva tutkija Ilja Shumanov esitteli viikko sitten Tanja Felgenhauerille näiden yhteisessä ohjelmassa Dmitrievin henkilönä, joka on uuden venäläisen valtakerrostuman tuote.
Kiovalainen koulupoika kouluttautuu Yhdysvalloissa, jossa hänestä kuoriutuu ensin Stanfordin ja amerikkalaisten investointipankkien läpikäynyt finanssiosaaja, joka siirtyy Venäjälle, johtaa valtion suvereenia sijoitusrahastoa ja päätyy lopulta Putinin erityislähettilääksi diplomaattipassilla, joka avaa ovet sanktioista huolimatta.
Urapolku sodan ajan eliittiin
Dmitrievin uran varrelle mahtuu valtavan kokoisia julkisia sijoitusprojekteja ja hallituspaikkoja suurissa valtionyhtiöissä.
Felgenhauerin kertaus piirtää Dmitrievistä kuvan teknokraatista, joka oppi pelin säännöt ensin Yhdysvalloissa ja Ukrainassa ja sovelsi niitä sitten Venäjän valtioon.
Opinnot Stanfordissa ja työskentely McKinseyllä ja Goldman Sachsissa toivat hänet 2000-luvun alussa Moskovaan IT- ja finanssialalle.
Koukkaus 2010-luvulla Kiovaan johtamaan Viktor Pintšukin suoraa sijoitusrahastoa vaikuttaa jälkikäteen loogiselta siirtymältä.
Liikemies liikkui jo varhain presidenttien vävyjen ja oligarkkien lähipiireissä.
Vuonna 2011 ura ponnahti jälleen, kun hän nousi Venäjän sijoitusrahaston RFPI:n johtoon. RFPI on brändätty myös “elämänlaadun parantamiseen” ja sosiaalisen infrastruktuurin (terveydenhuolto, ekologia, koulutus) rahoittamiseen, mikä selittää, miksi sitä kuulee arkikielessä kutsuttavan myös “hyvinvointirahastoksi”, jonka varojen käyttöä on myös arvosteltu.
Rahaston johtoon siirtymisestä tuli Dmitrijeville hänen varsinainen hyppynsä valtion ytimeen: rahasto sijoitti miljardeja ruplia kymmeniin avainhankkeisiin ja toimi porttina ulkomaiselle pääomalle, mikä antoi Dmitrieville jalansijan sekä talouden että politiikan ekosysteemeissä.
Strana i mir -seminaarissa kuvattu sodan poliittinen talous selittää, miksi juuri tällaisille toimijoille avautuu poikkeuksellisen nopea nousu.
Antonenkon mukaan Venäjä on siirtynyt sotatalouteen, jossa valtio dominoi, ulkoinen rahoitus korvautuu poliittisesti valikoiduilla kumppaneilla ja voittajia ovat ne, joilla on pääsy valtion rahavirtoihin, sotateollisuuteen ja pakotteiden kiertämisen kanaviin.
Kun Petrov lisäsi tähän omana näkemyksenään repression roolin eliittien sisäisen kurin ja resurssien uudelleenjaon välineenä, Dmitriev asettuu luontevasti siihen kerrokseen, jota voidaan kutsua uuden sodan ajan eliitiksi – joukkioksi, joka on riippuvainen järjestelmästä mutta myös sen suurimpia hyötyjiä.
Sukulaissuhdeverkosto kahden maan välillä
Dmitrievin henkilötarina liittyy risteyskohtaan, jossa Venäjä, Ukraina ja länsi leikkaavat toisiaan suku- ja bisnessuhteiden kautta.
Hänen vanhempansa elävät Kiovassa: isä on tunnettu radiobiologi ja isoisä oli Neuvostoliiton armeijassa komentaja Kiovan sotilaspiirissä, eli perhe on syvällä sekä ukrainalaisessa tieteellisessä eliitissä että neuvostoliittolaisessa sotilasperinteessä.
Samalla Dmitriev on itse asettunut Moskovan valtapiiriin, ja hänen henkilökohtainen menestyksensä nojaa nimenomaan Kremlin luottamukseen ja valtion omaisuusvirtoihin – juuri siihen valtahierarkiaan, jota Petrov kuvaa nykyvenäläisen järjestelmän kovaksi ytimeksi.
Perheen toinen haara on lännessä: Dmitrievin sisarella on Yhdysvaltain kansalaisuus, hän asuu Floridassa, on omistanut siellä liiketoimintaa ja solminut avioliiton amerikkalais-ranskalaisen finanssiyrittäjän kanssa, joka on itsekin ollut näkyvässä, tosin myös laittomaksi todetussa, bisneksessä Yhdysvalloissa.
Felgenhauerin ja Shumanovin käyttämien ukrainalaisten ja venäläisten tutkivien toimittajien materiaalien mukaan Dmitrievin sisar on esitellyt julkisesti uraansa, startupejaan ja koulutusprojektejaan sosiaalisessa mediassa, mikä korostaa, kuinka vahvasti Dmitrievin lähin perhe on kytkeytynyt myös amerikkalaiseen keskiluokkaiseen ja yrittäjäkulttuuriin.
Kolmas tärkeä sukulinja kulkee puolison kautta suoraan Venäjän vallan keskukseen, Putiniin.
Dmitrievin vaimo Natalia Popova on Katerina Tihonovan, Putinin tyttären, läheinen ystävä ja pitkäaikainen liikekumppani: hän on toiminut Tihonovan innopraktiikka-säätiön varajohtajana, rakentanut yhteisiä teknologia- ja mediaprojekteja ja päätynyt Gazprom Median kanssa yhteisiin hankkeisiin, joita on rahoitettu valtion ja valtionyhtiöiden kautta.
Popovan veli puolestaan on johtanut yrityksiä, jotka valmistavat komposiittimateriaaleja venäläisiin drooneihin – samoihin järjestelmiin, joilla Venäjä pommittaa Ukrainaa, myös Kiovaa, missä Dmitrievin vanhemmat virallisesti asuvat.
Ukraina ja Venäjä henkilökohtaisena ristiriitana
Felgenhauer rakentaa Dmitrievin profiilin ympärille jyrkän moraalisen ristiriidan: mies, joka on syntynyt Kiovassa ja jonka osoitteet ja suvun tarina ovat kiinni juuri niissä kaupunginosissa, joita Venäjän ohjukset ja droonit nyt iskevät, on samalla Putinin taloudellinen ja diplomaattinen lähettiläs maailmalla.
YouTubessa jaetussa ohjelmassa korostetaan, että ainakin vielä sodan alkamisen jälkeen Dmitrievin vanhemmat on paikallistettu osoitteensa mukaisesti niille alueille, jotka tilastollisesti ja visuaalisesti ovat olleet intensiivisten venäläisten iskuaaltojen kohteena.
Kun samaan aikaan Popovan veljen yritykset ovat joutuneet Yhdysvaltain ja Ukrainan pakotelistoille asevoimia tukevista toimituksista, perheen sisälle piirtyy äärimmäinen kuva: yhden haaran ansiosta ”omaa” kaupunkia pommitetaan, ja toisen haaran vuoksi iskut voivat osua suoraan sukulaisten kortteliin.
Strana i mir -seminaarin analyysit auttavat avaamaan, miksi tällainen ristiriita voidaan järjestelmän sisällä sivuuttaa.
Yhteiskunnallisen vaikuttajan Andrei Kolesnikovin mielestä Venäjän johtajia yhdistää identiteetin militarisointi ja viholliskuvien absoluuttinen ylivalta – ajatus, jonka mukaan ”meidän” oikeus pakottaa muut tunnustamaan suuruutemme ei ole rikos vaan oikeudenmukaisuuden palauttamista.
Tällainen ajattelu tekee mahdolliseksi sen, että henkilökohtaiset siteet Ukrainaan tai länteen eivät vähennä lojaalisuutta sodan projektille, vaan ne korkeintaan häivytetään tietoisuudesta.
Petrov puolestaan korostaa, että eliitin sisäinen sopeutuminen ei ole sattumanvaraista vaan seurausta siitä, että repressio ja sodan logiikka ovat institutionalisoituneet, eikä järjestelmässä ole tilaa moraaliselle pohdinnalle, joka voisi heikentää toimijoiden tehokkuutta.
Suhde Putinin perheeseen uran moottorina
Felgenhauer ja Shumanov sanovat suoraan, ettei Dmitriev olisi nykyisessä asemassaan ilman ”onnistunutta avioliittoa”, joka avasi tien Putinin perheen sisäpiiriin.
Popovan uratarina – maakuntatason paikallispoliitikon tyttärestä moskovalaiseksi mediatoimijaksi, innovaatioprojektien kasvoiksi ja ”korkean teknologian asianajajaksi” – limittyy joka vaiheessa Tihonovaan.
Putinin tyttären (jonka suhde isäänsä salattiin vuosia) ja julkisuudesta nauttivan ystävän ympärille rakennettu bisnesmalli toimii, kun sillä on käytössä valtion varoja, akateeminen asema ja poliittinen suoja.
Tutkivien toimittajien mukaan Tihonovan entinen puoliso Kirill Shamalov ja hänen isänsä toimivat tärkeinä solmukohtina, joiden kautta Dmitriev nousi ensin suvereenin rahaston johtoon ja sitten epäviralliseksi emissaariksi länteen; vasta myöhemmin tämä rooli kirjattiin muodollisesti Putinin erityislähettilään nimikkeeseen, joka toi mukanaan diplomaattipassin ja suojan pakotteita vastaan.
Dmitrievin ja muiden menestyjien yhteys Putinin perheeseen on Strana i mir -seminaarin valossa tyypillinen esimerkki siitä, miten nykyinen järjestelmä tuottaa uuden eliitin.
Petrov ja Antonenko kuvaavat, kuinka omaisuuden ja rahavirtojen uudelleenjako tapahtuu juuri niiden hyväksi, joilla on suorat henkilökohtaiset siteet presidenttiin ja turvallisuuseliittiin, ja miten repressio toimii sekä suojakilpenä että valikoivana välineenä pitää juuri tällaiset verkostot koskemattomina.
Dmitriev ei ole oligarkki siinä perinteisessä mielessä, jossa omaisuus luotiin lähinnä neuvostoperintönä raakaaineiden myynnillä ja välittämisellä, vaan hänellä on nykyaikaisempi sodan ajan sijoittajan ja vaikutusvallan levittäjän asema.
Se säilyy niin kauan kuin nykyinen järjestelmä pysyy kasassa.
Hänen ja muiden kaltaisten toimijoiden varallisuus on heijastus siitä, miten valtio palkitsee lojaaleja välittäjiä – kapitalismia, jota ovat toteuttaneet vuosisatoja pankkiirit ja nykyään muun muassa teknomiljardöörit.
Rauhanhankkeet, kulissipeli ja propagandan kehys
Venäjän vankan propagandistisessa Vesti nedeli -lähetyksessä ja ohjelmassa Moskva. Kreml. Putin esiteltiin sunnuntaina Venäjän ja Ukrainan sodan rauhankuvioita kehystämällä Yhdysvaltojenkin paperiksi väitetty ehdotus Kremlin etujen kautta.
Trumpin ”rauhansuunnitelma” esitetään Venäjän ”joustavuudesta” kertovana ja Ukrainan sekä Euroopan ”joustamattomuutta” paljastavana todistusaineistona.
Lähetyksissä käytiin yksityiskohtaisesti läpi, miten Venäjä on myöntynyt kompromisseihin, Yhdysvallat etsii ”parasta mahdollista rauhaa” ja vain Ukraina ja sen eurooppalaiset liittolaiset estävät ”järjen voiton” – samalla kun Trump ja hänen edustajansa esitetään rationaalisina toimijoina, jotka pakottavat Ukrainan hyväksymään Venäjälle suotuisan diilin.
Tässä narratiivissa Putinin erityislähettilään, Dmitrievin kaltainen hahmo, toimii välttämättömänä teknokraattina: hän on se, joka ”hoitaa” monimutkaiset neuvottelut, kuljettaa viestejä ja rakentaa kulisseissa sitä, minkä televisio kääntää kansalliseksi voitoksi ja todistukseksi Venäjän oikeutuksesta.
Strana i mir -seminaarin puhujat suhtautuvat juuri tällaisiin rauhankuvioihin äärimmäisen skeptisesti.
Loppupuheenvuorossaan Kirill Shamijev toistaa Petrovin näkemyksen siitä, ettei Putin todennäköisesti voi lopettaa sotaa vaarantamatta valta-asemaansa, koska järjestelmä on rakennettu sotatilan varaan.
Shamijev alleviivaa sitä, että personalistisissa järjestelmissä johtajat yleensä jatkavat sotaa loppuun asti.
Venäjän koko järjestelmä – talous, tapa puhua omasta maasta ja ihmisiä pelolla hallitseva valtiokoneisto – nojaa nyt sotaan ja jatkuvaan joukkojen liikkeelle lähettämiseen, eikä paluuta normaaliin ole ilman suurta vallanvaihtoa.
Antonenkon puheenvuorossa nousi esiin myös se, että sodan jäädyttäminen merkitsisi vain sorron siirtymistä: jos rintama hiljenee, paine kohdistuu veteraaneihin, kriitikoihin ja kaikkiin, jotka yrittävät avata yhteiskuntaa – eli juuri niihin ryhmiin, joiden kanssa todellinen rauhanrakentaminen pitäisi aloittaa.
Tällaisessa kehyksessä Dmitrievin rooli Putinin apumiehenä näyttää vähemmän sillanrakennukselta ja enemmän järjestelmän itsepuolustukselta: hän on kanava, jonka kautta Kreml pyrkii muotoilemaan sodan lopun omilla ehdoillaan.
Siksi tutkijat ja tutkivat toimittajat näkevät hänen toiminnassaan enemmän uuden venäläisen eliitin etuoikeuksien suojelua kuin todellista konfliktin ratkaisuun pyrkimistä.
Seminaarin puhujien näkökulmasta juuri tällaiset hahmot ilmentävät sitä, miksi Venäjä ei ole romahduksen partaalla vaan pitkälle jo edenneessä pysähtyneisyyden ajassa: järjestelmä tuottaa ja palkitsee ihmisiä, jotka osaavat samanaikaisesti liikkua Kiovan, Washingtonin ja Kremlin välillä ja kääntää jokaisen kriisin resurssiksi omalle verkostolleen.
