“Tämä elokuva näyttää, miten fasismi kasvaa kuin näkymätön syöpäkasvain keskellä tavallista, jopa hellällä katseella kuvattua pikkukaupunkia.”
Yksin Putinia vastaan elokuvan ytimessä on nuoren miehen, Pavel Talankinin kokemus isänmaallisuudesta: haastatteluissa hän sanoo rakastavansa “kaikkea” Venäjään liittyvää – jopa rumia taloja, jotka erilaisten ikkunoiden ja parvekkeiden kautta paljastavat ihmisten yksilölliset elämät – mutta vihaavansa sitä, mitä valtio tekee tälle maalle ja sen ihmisille.
“Putinin propaganda on sotilaallisten narratiivien kautta onnistunut kasvattamaan kokonaisen sukupolven, jolle kuolema on sankarillistettu – ja tämä ei alkanut vuonna 2022, vaan 2000‑luvun alussa.”
Tässä jännitteessä hänen Mr. Nobody ‑hahmonsa elää: pienen kaupungin opettajana, joka teki luokastaan turvapaikan.
Nyt hän elää myös Oscar-palkittuna elokuvantekijänä, joka yrittää käyttää näkyvyyttään siihen, että venäläisestä koulusta ja sen propagandasta puhutaan vihdoin omilla nimillään.
Raikas sota-ilma: kun kuolema sankarillistetaan
The Breakfast shown isännän Aleksandr Pljuševin aamuohjelmassa Talankin puhuu Oscar-hetkestään pienenä ihmisenä ison koneiston keskellä: hän kuvaa oloaan outona ja epäuskoisena, korostaa kilpailun kovuutta ja sitä, miten tarkkaan koko gaala on käsikirjoitettu, ja miten hän hyödynsi tulkin kanssa jaetun 20 sekunnin puheaikansa.
Oscar-gaalassa Talankin puhui venäjäksi, eikä se ollut sentimentaalinen vaan poliittinen päätös: hän halusi tietoisesti rikkoa Kremlin narratiivin “venäjän kielen perumisesta” ja käyttää hetken sodanvastaisen viestin välittämiseen kielellä, jota propaganda väittää lännen torjuvan aktiivsesti.
Omasta sosiaalisen median virrastani minä voin helposti päätellä, että venäläiselle katsojalle Talankinin kokemus rakentuu kahdesta tasosta: tämän siperialaisen kotikaupungin Karabašin ristiriidoista ja koulupropagandan arjesta.
“Elokuva muistutti minua elokuvasta ‘Paratiisin pilvi’ sen toivottomuuden ja absurdin sekoituksella. Se on tilanne, jossa sota on ‘raikasta ilmaa’ ei siksi, että se olisi hyvä tai huono asia, vaan siksi, että se on jotain uutta.”
Karabašissa elokuvantekijä on tänään yhtä aikaa “konna ja petturi” ja samaan aikaan “meidän poika, joka toi Oscarin”. Entisen opinahjon opettajat kirjoittavat sekä uhkauksia että kiitoksia siitä, että juuri tästä “suosta” nousi ääni, joka sanoi kuuluvasti sen, mitä muualla ei uskalleta.
Koulupropagandan mikrofysiikka
Koulun sisällä Talankin tiivisti propagandan logiikan kaavaan “rutiini, kulttuuri, häkki”: ensin rituaalit ovat mekaanista suorittamista, sitten ne muuttuvat normaaliksi kulttuuriksi, lopulta avoimeksi häkiksi, jonka ovi on auki mutta josta ulos astuva ihminen jää yksin, kykenemättä enää huutamaan sisään jääville.
Koulujen propaganda on valtion tietoinen, kallis investointi – yritys korjata se “virhe”, että nykyisin 25–35‑vuotiaat, joilla ei ollut vastaavaa kasvatusta, äänestivät jaloillaan ja lähtivät maasta sodan alettua.
Keskustelussa Novaja Gazeta Europen päätoimittajan, Kirill Martynovin kanssa Talankin joutui jo ennen palkinnon saamista suoran kysymyksen eteen: kuka petti kenet, ja kuka kantaa vastuun?
Martynov tunnustaa tuntevansa syyllisyyttä siitä, että yliopisto-opettajat lähtivät ja “jättivät” nuoret autoritaarisen koulutusjärjestelmän armoille, kun taas Talankin kieltäytyy sanasta petturi: hänen mukaansa pienessä kaupungissa opettajan hiljainen vastarinta olisi hukkunut neljän seinän sisään, kun taas ulkomailla tuotettu elokuva tavoittaa koko kaupungin – ja paljon enemmän – kertaheitolla.
Kuka hylkäsi kenet – ja mitä elokuva tekee katsojalle
Elokuvan tekijä pitää häpeää parhaana mahdollisena reaktiona: jos ihmiset tuntevat häpeää nähdessään oman koulunsa ja lastensa arjen valkokankaalla, se voi olla ensimmäinen askel muutokseen.
Tässä mielessä on kokonaan avoin, mutta tuskin mahdoton ajatus, että Mr. Nobodyyn suhtaudutaan joskus kuten Leni Riefenstahlin Olympia-dokumenttiin: ei vain teknisenä saavutuksena, vaan teoksena, jonka rinnalla myöhemmät katsojat kysyvät, mitä se teki aikansa ihmisille ja mitä se paljasti – tai jätti paljastamatta.
Erityisen tärkeää Talankinille on kuitenkin se, että elokuva ei olisi syntynyt ilman ulkopuolista apua ja tukea.
Hän painottaa, että nimenomaan ulkomaisten tuottajien, festivaalien ja yleisöjen kiinnostus teki mahdolliseksi sen, ettei hänen tarinansa jäänyt Karabašin opettajainhuoneen kaappiin, vaan päätyi New Yorkin, Los Angelesin, Budapestin ja muiden kaupunkien valkokankaille – ja sitä kautta takaisin Venäjälle peilinä, jota kotimainen järjestelmä ei olisi koskaan rahoittanut.
Talankinille oma “venäläinen” kokemus Oscar-palkinnosta on siten myös kokemus siitä, mitä kansainvälinen solidaarisuus voi konkreettisesti tehdä: se voi antaa kameran, rahoituksen ja näyttämön ihmiselle, joka yksin pienen koulun kellarissa ei olisi koskaan saanut ääntään kuuluviin.
Elokuvakriitikko Anton Dolin sanoo elokuvan ohjaajan David Borensteinin kohteena olevan Amerikka: kyseessä “oppitunti Amerikalle” – allegoria siitä, miten maa menetetään ja kansalaisista tulee väkivallan myötäsyyllisiä, suora kaiku Trumpin ajan Yhdysvalloista.
Dolin asettaa Putinin “rikoslistalle” heti Ukrainan sodan jälkeen toiseksi sen, mitä hän tekee lapsille ja nuorille: aivopesu, rohkeimpien murskaaminen, vangitseminen, tuhoaminen ja työntäminen pois maasta on prosessi, joka “riistää Venäjältä tulevaisuuden”.
Se, että itse asiassa elokuva ei ole “venäläinen” tuotanto, vaan tanskalais‑tšekkiläisellä rahalla tehty elokuva Venäjästä, joka on kuvattu Karabašissa venäjäksi, ei minusta vie teokselta sen arvoa vaan tuo lisää yhden ulottuvuuden.
(Blogin suorat lainaukset olen ottanut somevirrassani olleista kirjoituksista)
**
Elokuva on YLE Areenassa katsottavissa aina vuoden 2028 helmikuuhun asti:
**
Novaja vkladka julkaisi 10. päivää maaliskuuta Lesya Sarnaskyan (ja Emily Laskinin kääntämän) artikkelin Herra Nobodyn yksipuolinen rakkaus. Kirjoittaja lähestyy Karabašia ja sen ihmisiä poikkeuksellisen tasapuolisesti: hän ei tee “hyvät–pahat”-jaottelua, vaan antaa rinnakkain tilaa Talankinille, sodanvastaisille oppilaille, varovaisille tai loukkaantuneille vanhemmille sekä avoimesti propagandaa kannattaville paikallisille.
”Karabašin paikalliset tiedotusvälineet reagoivat ankarasti ja leimasivat elokuvan välittömästi venäläisvastaiseksi. Tšeljabinskin lehti Moskovsky Komsomolets kutsui ”hiljaista, silmälasipäistä” Talankinia ”Juudaksen” kaltaiseksi hahmoksi, josta ”koko kaupunki juorusi ilkeästi”. Lehden nimetön toimittaja, joka ei säästellyt ilkeitä nimityksiä, vihjasi käytännössä, että entinen opettaja olisi pedofiili: ”Täytyy myöntää, että on jotenkin outoa, että 21. vuosisadalla aikuinen mies kuvaisi hiljaa lapsia? Itse asiassa ei ole selvää, kuvasiko hän heitä vain vaatteet päällä? Vai kurkistiko hän poikien pukuhuoneeseen?” Kirjoittaja päätti esseen sanoihin: ”Unelma on toteutunut, hän on lännessä.”
