Kirjailija Mihail Zygar (s. 1981) tekee tällä hetkellä Yhdysvalloissa hyvin konkreettista, arkista työtä: kolumnistina, bloggaajana ja kommentaattorina hän tuottaa lähes päivittäin tulkintoja, joissa käsitellään tärkeitä kysymyksiä muun muassa voimista, jotka muovasivat Venäjän itsevaltaisen johtajan Vladimir Putinin nykyisen persoonan, eivätkä koskaan täysin hävinneet vaan ruokkivat edelleen maailmanlaajuisia konflikteja.
Luettuani Maan pimeällä puolella – Kuinka Neuvostoliitto romahti ja palasi teoksen (624 s., Otava 2026, suom. Kyösti Karvonen) en ajattele Zygaria historioitsijana, vaan journalistina ja järjestelmän kronikoijana. Hän näyttää, miten samat mekanismit – valtio–mafian liitto, sodan peittely, kulttuurinen vastarinta, toisinajattelijoiden tukahduttaminen, tiedon manipulointi – muuntuvat, mutta eivät katoa.
Luen kirjaa monella tasolla: aikoinaan olin mukana, mutta ulkopuolisena kokijana ja nykyisin maata monin tavoin tarkkailevana journalistina – Zygarin kollegana.
Neljä vuosikymmentä sitten – sodassa rapautuva maa oli jo laboratorio valheen muuttamiseksi järjestelmäksi. Samaan tapaan nykyisinkin kansalle kerrotaan mahdollisimman vähän, tappiot piilotetaan – ja samalla opetetaan, että ”vallankäyttäjät tietävät paremmin”.
Zygarin teos on oiva esimerkki siitä, miten venäläinen journalisti yrittää pitää sekä itsensä että yleisönsä hereillä jatkuvan sotauutisoinnin keskellä. Minulle hänen tuotantonsa – lyhyet analyysit, blogimerkinnät, televisioesiintymiset – on yhtä olennainen osa Zygaria kuin hänen paksut kirjansa.
Kun kehun Zygaria, kehun kahta asiaa. Ensinnäkin hänen sitkeyttään jatkaa päivittäistä työtään maanpaossa. Toiseksi kehun hänen uskollisuuttaan dokumentaarisen kirjallisuuden periaatteille: suuria kokonaisuuksia rakennetaan pienistä, tarkasti valituista kohtauksista, joissa järjestelmä tulee näkyviin ihmisten välisissä suhteissa.
Joillekin lukijoille Zygarin tapa käsitellä laajaa aihetta voi tuntua työläältä. Hän kuvaa samaa ajanjaksoa useiden näkökulmien ja rinnakkaisten tarinalinjojen kautta, ei yhtenä suorana kertomuksena. Tämä tarkoittaa, ettei kirjaa voi lukea pelkkänä lineaarisena historiankertomuksena, vaan lukijan on seurattava samanaikaisesti useita tapahtumia ja niiden taustoja.
Maan pimeällä puolella ei vain kerro, miten Neuvostoliitto romahti ja palasi.
Teos näyttää, miksi järjestelmä ei koskaan oikeasti lähtenyt mihinkään – ja miksi meidän on pakko lukea myös 1980-lukua, jos haluamme ymmärtää tämän päivän Venäjää, sotaa ja epäluottamusta.
Neuvostoliiton taakka on edelleen raskas, mutta sen ei pidä antaa hämätä kuvittelemaan, että uhriutuminen tekisi ihmisistä jotenkin vahvempia kestämään vaikeuksia. Ehkä päinvastoin: kollektiivinen ylemmyyden tunne kuluttaa ja haurastuttaa. Demokratia on edelleen harvojen tavoite.
Lukeminen selventää minulle sitä, miten järjestelmä selviää näennäisestä romahduksestaan. Kun Neuvostoliitto hajoaa, jättiläisen koossa pitämiseksi syntyneet käytännöt eivät noin vain katoa, vaikka häviävätkin pinnalta.
Eliittien selviytyminen, turvallisuuspalvelujen logiikka, epävirallisten verkostojen valta ja ennen kaikkea epäluottamuksen kieli säilyvät.
Näin Zygarin kirjat eivät ole minulle vain kuvauksia Putinista, vaan ennen kaikkea käyttökelpoinen läpileikkaus järjestelmästä, joka tuottaa Putinin kaltaisen hahmon aina uudelleen. Putin on tapa, jolla Venäjä, siis sen asukkaat puhuvat itsestään – ja Zygar on yksi niistä, jotka ovat onnistuneet kirjoittamaan tämän puhetavan auki niin, että sen voi asettaa rinnakkain omien havaintojeni kanssa 1980‑luvulta lähtien.
Teos käsittelee ihmisiä laidasta laitaan – myös klassisia toisinajattelijoita. Ydinaseen kehittäjän, neuvostojärjestelmän kriitikon Andrei Saharovin ja Jelena Bonnerin tarina – sisäinen karkotus Gorkiin, nälkälakot, sairaalan pakkosyöttö, Bonnerin oikeudenkäynti – on Zygarilla kertomus siitä, miten systeemi pyrkii hallitsemaan totuutta viimeiseen asti.
Avoimuuden Neuvostoliittoon tuoneen Mihail Gorbatšovin aikainen glasnost ei synny tyhjästä, vaan pakosta: Tšernobyl, Afganistan, talouden umpikuja ja kansainvälinen paine pakottavat avaamaan ovea, jota aluperin haluttiin vain raottaa. Tämä on kiinnostavassa jännitteessä sen kanssa, miten nyky-Venäjä suhtautuu avoimuuteen.
Nyt tiedämme, että Gorbatšovin yritys vapauttaa tiedonkulkua jäi liian pieneksi: valtakoneiston pohjalle valettu valehtelun kulttuuri oli yksinkertaisesti liian syvällä.
Kun luen Zygaria, näen selvästi, että nykyinen internetin ja sosiaalisen median kontrolli, ”ulkomaisen agentin” leima ja riippumattomien medioiden tukahduttaminen jatkavat samaa logiikkaa, jota Saharovin tapaus ennakoi: totuus on aina potentiaalinen järjestelmäkriisi. Minulle tämä on vahvistus siitä, että omassa hankkeessani – Epäluottamus-projektissani lähestytään ydintä: epäluottamus ei ole häiriö, vaan hallintokoneiston perustuote.
Zygarin vahvuus on dokumentaarisen kirjallisuuden peruskurinalaisuus: laaja aineisto yhdistyy tarkkoihin kohtauksiin. Hän ei tyydy kuvaamaan politiikkaa ylhäältä. Hänellä on käytössään valtava määrä lähteitä – haastatteluja, muistelmia, arkistoja – mutta lukija kohtaa ne kertomuksina, ei viitetekstinä.
Itsekin 1980-luvulla Neuvostoliitossa asuneena tunnistan Afganistanin sodan ja muistan underground-kulttuurin. Journalistina kävin jo aikoinaan läpi mahdollisuuksia kuulla toisinajattelijoita ja miettiä vanhempien kremlologien jäljissä Moskovan Kremlin ja politbyroon sisäisiä valtapelejä.
Neuvostoliiton romahdus vuonna 1991 ei ole pelkkää ideologian hiipumista ja talouden kriisiä, vaan vallan liukumista uusille toimijoille. Neuvostojärjestelmän tilalle ei synny tyhjää tilaa, vaan valtio–mafian hybridi, jonka logiikka jatkuu 1990-luvun kaaoksesta Putinin ajan valtioyrityksiin, oligarkkeihin ja sotilasfirmoihin.
Yksi kirjan vaikuttavimmista säikeistä kulkee Tbilisin kautta. Jaba Ioselianin tarina näyttää, miten Neuvostoliiton rikollinen alakulttuuri ”vor v zakone” lakkaa olemasta pelkkä ”toinen maailma” ja kytkeytyy suoraan valtion talouteen ja politiikkaan.
Ioseliani on entinen vanki, professori, näytelmäkirjailija ja rikollispomo, joka ymmärtää, että korruption hallinta on ainoa todellinen vallan muoto murenevassa järjestelmässä. Kun ”kunnialliset varkaat” vielä yrittävät pitää kiinni koodistaan – ei yhteistyötä valtion kanssa, ei omaisuutta, ei armeijaa – Ioseliani alkaa rakentaa uutta, kaupallista logiikkaa, jossa rikolliset ja viranomaiset sulautuvat yhteen.
Kuvatessaan 1980-lukua Zygar nostaa esiin Afganistanin sodan, jonka hän tiivistää ironiseen mutta tarkkaan metaforaan ”ylellisten hautajaisten viisivuotissuunnitelmasta”. Hän rinnastaa vuodet, jolloin tuhannet nuoret sotilaat kuolevat hiljaisessa, tilastoidussa sodassa, ja samat vuodet, jolloin politbyroon vanhat miehet siirretään yksi toisensa jälkeen arkkuun: Kosygin, Suslov, Brežnev, Andropov, Ustinov, Tšernenko. Julkiset, televisioidut hautajaiset kuuluvat eliitille; Afganistanista palaavat ruumiit jäävät varjoon.
Myöhemmin heistä tehdään elokuvia.
Kirjan yksi osista seuraa Viktor Tsoita ja Kinoa. Nuori muusikko yrittää välttää asepalveluksen mielenterveysperustein, päätyy psykiatriseen sairaalaan ja kirjoittaa kokemuksestaan laulun Rauhoittava.
Tsoin muistosivusto – Leningrad joulukuussa 1986.
Zygar ei romantisoi Tsoita, mutta antaa hänen tarinansa kantaa kysymystä: mitä tapahtuu, kun järjestelmä menettää kyvyn sulkea kulttuurinen vastarinta kellareihin ja asuntokonsertteihin?
Tästä voi ajatella suoran yhteyden nykyhetkeen: Tsoi elää niin takavuosien Pussy Riotin performansseissa ja riippumattomien medioiden toimintaa vastaan suunnatuissa toimissa kuin murhatun Aleksei Navalnyin porukan videoissa.
Yhteistä on se, että vastarinta mahtuu vain marginaaleihin, ja järjestelmä vastaa siihen lähes aina samoilla keinoilla: leimaamalla, kriminalisoimalla ja eristämällä.
Kun luen kirjaa Vihdissä, ajattelen samalla Moskovaa 1990‑luvulla: hetkiä, jolloin jokin tuntui aidosti avoimelta. Zygarin kuvaama pimeä puoli ei ole vain menneisyys, johon palataan, vaan varjo, joka ei koskaan mennyt minnekään.
Järjestelmä oppi elämään markkinatalouden, yksityistämisen ja uuden median kanssa, mutta sen perusliike, epäluottamuksen kieli, säilyi. Tässä mielessä kirja tukee omaa keskeistä väitettäni: epäluottamus ei ole vain seuraus autoritaarisesta järjestelmästä, vaan yksi sen tärkeimmistä tuotantovälineistä.
Zygar omistaa kirjansa omille tärkeille naisille: äidilleen ja isoäidilleen. Äitiään hän ei päässyt hautaamaan vuonna 2024, koska Venäjän viranomaiset ovat tuominneet Zygarin poissa olevana kahdeksaksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan.
**
