Yksi tapa selittää parin vuoden aikana kypsyneitä muutoksia Unkarissa on sanoa ja kirjoittaa, kuten Novaja Gazeta Europen päätoimittaja Kirill Martynov:
“Orbánin panostus siihen, että vaalikampanjan voi rakentaa Venäjältä tulevan halvan polttoaineen ja henkilökohtaisen vihan varaan [Volodymyr] Zelenskyiä kohtaan – jonka väitetään ryöstäneen Unkarin kansan – osoittautui täysin epäonnistuneeksi.”
Pääministeri Viktor Orbánin katoaminen merkitsee “kansan isän” retoriikan loppua. Siis sen populistisen kansankosiskelun logiikan, jossa johtaja neuvottelee Moskovan kanssa ja torjuu Euroopan päätökset.
Varoitus Venäjälle: rauhanomainen vallanvaihto on mahdollista
Martynovin sanoin, kun isät katoavat, jäljelle jäävät raunioituneet maat – mutta Unkari onnistui välttämään sen rauhanomaisella siirtymällä.
Kirjoittajan postauksen somessa voi lukea manifestina eurooppalaiselle nuoruudelle ja arvoille, ei vain kommenttina yhdestä vaalituloksesta.
Martynov kääntää Unkarin sisäpoliittisen romahduksen moraaliseksi oppitunniksi. Autoritaarinen isähahmo voi kadota ilman väkivaltaa, jos yhteiskunnassa on riittävästi valmiutta uskoa arvoihin ja toimia niiden puolesta.
Venäjän näkökulmasta Orbánin tappio on varoitus
Venäläisen, koulutukseltaan filosofin ja yliopisto-opettajan näkökulmaan kuuluu se, että hänen kotimaassaan diktaattorin, Vladimir Putinin, pitkän hallinnon loppua on yhä vaikea kuvitella.
Martynovin kommentti Unkarin vallanvaihdosta on poikkeuksellisen vahva poliittinen signaali. Hän tulkitsee Orbánin tappion mahdollisena laajempana käänteenä.
Mutta ei nuolaista ennen kuin tipahtaa.
Minä olen skeptisempi, kuten oli myös varoituksen – tai ainakin liiallisen innostumisen toppuuttelun roolissa kuultu Turun yliopiston valtio-opin lehtori Heino Nyyssönen Ylen Politiikkaradiossa.
– Kyseessä oli ennemminkin unkarilaisten valinta paremman elintason ja korruptiosta vapaan tulevaisuuden välillä kuin valinta idän ja lännen välillä, Nyyssönen sanoo Ylellä
Orbán, Trump ja Putin saivat selkäänsä: Millainen käänne Unkarin vaalit ovat?
Studiossa oli myös Unkarista kotoisin oleva Jean Monnet -professori Helsingin yliopistosta, Katalin Miklóssy, joka osaa aina sijoittaa itäisen Keski-Euroopan kehityksen oikeudellisiin ja historiallisiin raameihin.
Nuoret valitsivat Euroopan, Venäjä katsoo peiliin
Martynov kytkee Budapestin ja muiden unkarilaisten kaupunkien nuorten kaduille nousun suoraan Euromaidanin jatkumoon – samanlaiseen valintaan Euroopan puolesta, jota Venäjä yritti tukahduttaa Ukrainassa 2013–14.
Hän näkee siinä uuden “eurooppalaisen itsepuolustuksen” muodon, joka on aktiivista ja arvopohjaista, vastakohtana sille passiiviselle, fatalistiselle asenteelle, jota Orbánin ja Putinin kaltaiset johtajat ovat viljelleet.
Martynoville tyypillisesti hänen pohdintansa on strateginen. Orbánin katoaminen vahvistaa Euroopan yhtenäisyyttä Ukrainan tukemisessa, ja vapaa Ukraina on malli tulevalle Venäjälle.
Tässä näkyy hänen pitkäaikainen linjansa, jossa Euroopan ja Venäjän tulevaisuus nähdään toisiinsa kytkeytyvinä – ei geopoliittisina vastakohtina, vaan erilaisten valintojen seurauksina.
Eurooppa ei hänen ajattelussaan ole “toinen leiri”, vaan tila, johon Venäjä voi kuulua, jos se luopuu valloitussodista ja hyväksyy naapurien suvereniteetin.
Siksi Orbánin tappio ei ole vain unkarilainen uutinen: se on signaali siitä, että Eurooppa kestää myös Kreml-myönteisen “isähahmon” poistumisen – ja että kansalaiset voivat äänestää ulos juuri sen politiikan, jota Putin yrittää myydä myös venäläisille.
Trump, Vance ja ulkoa tulevan tuen rajat
Venäjän maailmapolitiikan roolin tuntija, professori Fjodor Lukjanov, kirjoittaa samasta tuloksesta Venäjän virallisessa lehdessä Rossiiskaja Gazetassa. Hän ei sure Orbánia, vaan arvioi, ettei mikään periaatteessa muutu – vain se, kuka Unkarissa kulloinkin käyttää kansallisen edun kieltä.
Lukjanov syventää ajatustaan toteamalla, että “oma paita on lähinnä ihoa”.
Unkarin äänestäjät ovat kyllästyneet samoihin kasvoihin, talous laahaa, korruptio ärsyttää – ja lopulta kansallinen agenda (“minun maani ennen kaikkea”) voittaa niin EU:n, Ukrainan kuin Washingtonin ja Trumpinkin vetoomukset.
Siinä missä Martynov juhlii eurooppalaista ideaa, Lukjanov lukee tuloksen vahvistuksena itsemääräämisoikeuden logiikalle, jossa ulkopuolinen painostus ei ratkaise vaaleja, vaan oma arkinen elämä, hinnat ja kyllästyminen yhteen mieheen.
“On mielenkiintoista, ettei Yhdysvaltain varapresidentti J. D. Vancen vierailulla Budapestiin eikä presidentti Donald Trumpin ja hänen perheenjäsentensä lukuisilla, Orbánia tukevilla kannanotoilla ollut minkäänlaista vaikutusta. Tämäkin on täysin kansallismielisen politiikan henkeä – tungettelevat vetoomukset ulkopuolelta tuskin miellyttävät ketään.”
Moskovassa Kremlin viestin sävy on puolustuksellinen. Se näyttää kertovan, ettei Venäjä ole riippuvainen Orbánista, mutta rivien välistä näkyy huoli EU:ssa menetetystä liittolaisesta ja Ukrainan tukipaketin vapautumisesta.
Toive “normaalista maasta”
DW:n jutussa vaalivoittaja – Péter Magyar ja TISZA – näyttäytyvät ennen kaikkea teknokraattisena, korruptiota vastustavana “normaalin elämän” projektina, eivät radikaalina vallankumouksena.
Puoluejohtajaa kuvataan keskustaoikeistolaisena, EU-myönteisenä ja selvästi Orbánista erottuvana entisenä sisäpiiriläisenä. Hän on Fidesz-taustan tunteva, mutta siitä irti loikannut hahmo, joka lupaa palauttaa oikeusvaltion, vapauttaa EU-varat ja tehdä politiikkaa “ihmisten arjen” ehdoilla.
”Lähteköön myös Kúrian (korkeimman oikeuden) johto, kansallisen tuomioistuinviraston (OBH) puheenjohtaja, valtakunnansyyttäjä, perustuslakituomioistuimen puheenjohtaja, media-viranomaisen johtaja sekä valtiontalouden tarkastusviraston (ÁSZ) ja kilpailuviranomaisen (GVH) puheenjohtaja (…) Lähtekööt.”
Magyarin voitto on yhdistelmä tyytymättömyyttä taloustilanteeseen, korruptioon ja eliittiväsymykseen – ei yksittäisen karismaattisen pelastajan nousu.
Osa haastatelluista puhuu pettymyksestä Fidesziin mutta ei välttämättä suuresta ideologisesta muutoksesta; he sanovat äänestäneensä Magyaria, koska “jotain on pakko muuttua” ja koska “nuoret halusivat tämän muutoksen”.
Joukossa on myös varovaisia ääniä, jotka muistuttavat, että TISZA on vielä testaamaton ja että “todellinen muutos mitataan vasta, jos korruptio oikeasti vähenee ja EU-rahat tulevat tavallisten ihmisten näkyviin”.
Rauhanomainen vallanvaihto mahdollinen
Rinnakkain luettuna tekstit piirtävät kartan Venäjästä, jossa Martynovin horisontissa Orbánin tappio ja vapaa Ukraina avaavat polun myös Venäjän muutokselle; Lukjanovin näkemyksessä mikään ei periaatteessa muutu – vain se, kuka Unkarissa kulloinkin esittää maan kansallisen edun.
Martynov hahmottaa maailman, jossa “isät katoavat” ja integraatio suojaa sodalta, kun taas Lukjanov muistuttaa, että oma paita on aina lähimpänä – silloinkin, kun se on autoritaarinen.
