Journalismista puhutaan useimmiten normien, arvojen ja yhteiskunnallisen tehtävän kielellä. Siksi aamulla huomaamani Meduzan ilmoitus on hyvä muistutus journalistisesta työstä selviytymisestä ja yleisön palvelemisesta verifioinnin ja käytännön taitojen avulla. Myös ammattikunnan omat eettiset ohjeistukset muistuttavat, että journalismin tehtävä on pyrkiä totuuteen, tukea sananvapautta ja auttaa yleisöä muodostamaan kuvaa yhteiskunnasta ja maailmasta.
Työn tavoitteet ovat kaikkialla pitkälti samat, mutta lähtökohtia on erilaisia.
Suomessa korostuvat riippumattomuus, etiikka ja yhteiskunnallinen vastuu. Toistakymmentä vuotta Latvian Riiassa ja Saksan Berliinissä toimituksia pitävän Meduzan ilmoituksessa puolestaan painottuvat lähteiden arviointi, tiedon tarkistaminen ja kyky toimia ympäristössä, jossa luottamus on niukka resurssi.
Tämä nostaa keskiöön journalistisen todentamisen: kyse ei ole epäluulosta tunteena, vaan työmenetelmästä. Kun lähteiden luotettavuus vaihtelee, toimittajan työ alkaa väitteiden tarkistamisesta eikä niiden hyväksymisestä.
Jokainen väite on tarkistettava. Auktoriteettien esittämät tiedot on palautettava niiden alkuperäisiin lähteisiin. Tilastoista on löydettävä niiden laatija, tutkimuksista niiden tekijät ja poliittisista väitteistä niiden tosiasiallinen perustelu. Mitä nopeammin valmis selitys tarjotaan, sitä enemmän toimittajalla on syytä tarkistaa sen taustat.
Epäluulo näkyy arkisissa ratkaisuissa
Jos ministeri kertoo hankkeen luovan tuhansia työpaikkoja, toimittajan tehtävä ei ole vain toistaa lukua vaan selvittää, mihin arvio perustuu ja kuka sen on laskenut. Jos viranomainen vakuuttaa turvallisuustilanteen olevan hallinnassa, toimittajan tehtävä on kysyä, mihin tietoihin arvio perustuu ja mitä mahdollisesti jää kertomatta. Jos yritys lupaa miljardiluokan investointeja, uutinen ei ole pelkästään lupaus vaan myös sen toteuttamiskelpoisuus, rahoitus ja riskit. Epäluulo ei siis kohdistu ihmisiin vaan väitteisiin.
Meduzan uutispäällikön hakuilmoitus on kiinnostava juuri siksi, että se paljastaa poikkeuksellisen suorasukaisesti, mitä uutistyö vaatii tilanteessa, jossa luottamus ei kanna.
Ilmoitus ei puhu journalismista kutsumuksena eikä yhteiskunnallisena tehtävänä. Se puhuu lähteiden tuntemuksesta, jatkuvasta uutisseurannasta, kyvystä löytää olennainen ennen kilpailijoita, englanninkielisten lähteiden hallinnasta ja venäjän sujuvasta kirjoittamisesta. Kokemus on välttämätöntä. Työ ulottuu aamuihin, iltoihin ja viikonloppuihin. Turvallisuus on osa ammattitaitoa, ei sen ulkopuolinen lisä.
Suomalaisessa journalistisessa keskustelussa painopiste on usein työn tarkoituksessa. Journalisti-lehdessä julkaistuissa haastatteluissa toimittajat kuvaavat työtään yhteiskunnallisen merkityksen, yleisön palvelemisen ja ammatillisen vastuun näkökulmasta. Alan tutkimuksissa suomalaiset journalistit puolestaan korostavat riippumattomuutta, eettisyyttä, totuudenmukaista raportointia sekä vallanpitäjien tarkkailua. Journalismin tehtävänä ei nähdä hallituksen linjan tukemista tai poliittisten päättäjien julkisuuskuvan rakentamista vaan yleisön tiedonsaannin turvaamista.
Ero ei kuitenkaan ole siinä, että toinen lähestymistapa olisi journalistinen ja toinen ei. Ero on työn perusasetelmassa.
Suomessa toimittaja voi edelleen kuvata ammattiaan normien, arvojen ja tarkoituksen kielellä. Meduzan ilmoituksessa samat normit näkyvät käytännön taitovaatimuksina. Siinä missä suomalainen toimittaja puhuu vallan vahtikoiran roolista, Meduzan uutiseditorin on ensin kyettävä erottamaan uutinen siitä informaatiotulvasta, jota valta, instituutiot ja erilaiset toimijat tuottavat.
Uutinen syntyy uteliaisuudesta, ammattitaidosta
Yksi ensimmäisistä päätoimittajista, joiden kanssa tein töitä, tiivisti tämän paljon konkreettisemmin. Hänen mukaansa toimittajan tärkein avu on olla utelias. Epäluulo ei siis yksin riitä – jotakin pitää myös haluta ymmärtää.
Sama päätoimittaja, Turun Sanomien Jarmo Virmavirta, palkkasi minut 1980-luvun puolivälissä yhdeksi kesäksi tekemään hänen ehdotuksestaan pidempiä juttuja lehteen. Yksi niistä oli haastattelu Paavo Lipposesta, joka oli tuolloin demarien Helsingin piirissä sivuraiteella. Haastattelu jäi mieleen, koska siinä yhdistyi kaikki tämä: epäluulo vallan sisäpiirin virallista tarinaa kohtaan, uteliaisuus syrjään sysättyä poliitikkoa kohtaan ja halu ymmärtää, mitä pinnan alla liikkui.
Tuo kokemus palautuu mieleen, kun luen Meduzan ilmoitusta. Uutistyön perusliike ei ole muuttunut. Toimittajan tehtävä on epäillä, kysyä ja etsiä taustat. Se mikä on muuttunut, on epäluottamuksen ympäristö: Venäjän ja sen lähialueiden informaatioilmastossa epävarmuus ei ole poikkeus vaan sääntö.
Opetus myös suomalaiselle journalismille
Suurin riski ei ole pelkästään väärän tiedon julkaiseminen. Vielä vakavampi virhe on omaksua maailmankuva, jossa virallinen puhe nauttii automaattista luottamusta. Siksi myös Suomessa on syytä varoa tilanteita, joissa pääministerin lausunto tai ministerin vakuutus muodostaa uutisen rungon ilman riittävää riippumatonta tarkistusta.
Hanke voidaan esittää yleisenä etuna, vaikka sen hyödyt kohdistuisivat rajatulle joukolle. Valtiontuki voidaan kehystää aluekehitykseksi, vaikka vaikutukset olisivat kiistanalaisia. Poliittinen päätös voidaan kuvata välttämättömyytenä, vaikka vaihtoehtoja olisi olemassa. Jos toimittaja hyväksyy tällaiset määrittelyt pelkän auktoriteettiaseman perusteella, hän ei enää valvo valtaa vaan alkaa toistaa sen kehystämiä tulkintoja.
Meduzan ilmoitus ei itse asiassa kuvaa poikkeuksellista journalismia. Se kuvaa journalismin perustaa ympäristössä, jossa epävarmuus on näkyvää. Samat velvollisuudet koskevat myös suomalaisia toimittajia. Erona on, että vakaassa ja suhteellisen luottamukseen perustuvassa yhteiskunnassa tiedon tarkistamisen rutiinit jäävät usein näkymättömiksi. Meduzan toimintaympäristössä niitä ei voi piilottaa. Ne ovat koko ammatin ydin.
Informaatiosodan digitaaliset rintamalinjat
Faktojen tarkistuksen merkitys on aina ollut suuri, mutta jälkikäteen tehtävä työ on kaikilla tavoin jälkijunassa. Erilaiset verifiointitiimit ovat välttämättömiä maailmassa, jossa jakelukanavia yhä enemmän hallitsevat, vain omasta ansainnastaan välittävät teknojätit.
Journalismi elää luottamuksesta, ja totaalinen epäluottamus vahvistaa niitä voimia, jotka eivät tarvitse journalismia vaan propagandaa.
Kyse ei ole kyynisyydestä vaan ammattitaidosta. Toimittaja ei lähde oletuksesta, että vallanpitäjä valehtelee – hän lähtee oletuksesta, että vallanpitäjän puhe on tarkistettava. Journalismin tehtävä ei ole kyseenalaistaa motiiveja, vaan tarkistaa faktat. Vasta kun väitteitä verrataan muihin lähteisiin, asiakirjoihin, rahoitusvirtoihin, hyötyjiin ja vaihtoehtoisiin tulkintoihin, epäluulosta tulee journalistinen menetelmä eikä pelkkä maailmankatsomus.
Olen työskennellyt median parissa vuosikymmenten ajan, mutta en kirjoita toimitusten sisältä enkä väitä tuntevani niiden sisäisiä käytäntöjä. Tarkastelen journalismia ulkopuolisena havainnoijana, vertaillen erilaisia mediaympäristöjä ja niiden toimintatapoja. Venäläistä mediaa tutkiessani olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että journalismin suurin haaste ei ole tiedon puute vaan sen luotettavuuden arviointi. Siksi minua kiinnostavat ennen kaikkea ne menetelmät, joilla väitteitä tarkistetaan ja valtaa koetellaan.
Kirjoitan näistä havainnoista tietokirjan tekijänä, toimittajana ja pitkäaikaisena median seuraajana. Tutkimustyötäni tukee Kordelinin säätiö, ja olen haastatellut yli sataa venäläistä toimittajaa ja mediatutkijaa.
..
Работа в «Медузе»! Мы ищем редактора в отдел новостей
