Brittikirjailija Peter Pomerantsevin (s.1977) teos Totuudella ei voi taistella valheita vastaan (Docendo 2025) tarjoaa terävän näkökulman informaatiosodankäynnin historiaan ja nykypäivään.
Teos kertoo Thomas Sefton Delmerista (1904-1979), brittiläisestä toimittajasta, joka käytti hyväkseen syvällistä saksan kielen ja kulttuurin tuntemustaan sekä pääsyään natsi-Saksan ajattelutavan ytimeen tullakseen yhdeksi aikakauden taitavimmista propagandan tulkeista.
Vastapropagandassaan Delmer rakensi formaatteja, jotka puhuivat “sisäisen äänen” kautta, loivat kuvitellun yhteisön ja tarjosivat sosiaalisen roolin, johon asettua, samalla kun ne murensivat propagandistien luottamusta sisältäpäin.
”Delmer oli aina turhaantunut siitä, miten tiedotusvälineet, jotka väittävät edustavansa ’demokraattisia arvoja’, yksinkertaisesti saarnaavat käännytetyille. Hän halusi meidän murtautuvan ulos kuplistamme, vetoavan ryhmiin, jotka ovat haavoittuvaisia vahvoille miehille alistumista lietsovalle propagandalle. Hän olisi todennäköisesti vieläkin turhautuneempi nyt, kun sosiaalinen media ja kaapelitelevisio ovat saaneet aikaan sen, että halutaan puhua vain omalle digitaaliselle korvikeyhteisölle.”
**
Pomerantsev on propagandaa ja nykyaikaista disinformaatiota tutkiva kirjailija, jonka henkilökohtainen historia on vahvasti kietoutunut sekä Neuvostoliittoon että nyky-Venäjään ja Ukrainaan.
Hänen suhteensa Venäjään on ollut edelliset vuosikymmenet kriittisen sisäpiiriläisen näkökulma, joka on mahdollinen, koska hän tuntee maan ja sen propagandakoneiston läheisesti, mutta vastustaa sen autoritaarisia menetelmiä ja niiden vaikutuksia.
Kyösti Karvosen käsissä kiehtova kertomus (alkuperäisteos englanniksi ”How To Win An Information War: The Propagandist Who Outwitted Hitler”) taipuu hienosti suomeksi todistukseksi propagandatyöstä.
**
Autoritaarisessa yhteiskunnassa yhteisöllinen rituaali korvaa rationaalisen keskustelun. Tämä on nähtävissä kaikkialla, missä on edetty viestien ja keskustelun yksinkertaistamisessa: ei tarvitse paljoa venyttää niin voi nähdä tällaisen kehityksen palvelevan nykyaikana tositelevisioksi maailmaa kuvittelevaa suurvallan johtajaa tai väkivaltaa kaihtamatonta diktaattoria.
Kun Venäjän televisio väittää, että Butšassa ei tapahtunut mitään verilöylyä vaan kysymys oli ”ukrainalaisten natsien räikeästä provokaatiosta”, tai kun Kremlin propagandakoneisto selittää hyökkäystään Ukrainaan ”erikoisoperaatioksi”, olemme todistamassa samaa ilmiötä, jota Delmer kohtasi 1930-luvun Saksassa.
Delmerin taival natsi-Saksan tulkiksi ja myöhemmin vastapropagandan mestariksi alkoi, kun hän toimi Daily Expressin kirjeenvaihtajana Berliinissä. Hän haastatteli itse Adolf Hitleriä useita kertoja ja liikkui SA-johtaja Ernst Röhmin sisäpiirissä esiintyen jopa tämän adjutanttina.
Sujuvasti saksaa puhunut Delmer ymmärsi jo lapsena berliiniläisessä koulussa jotakin olennaista propagandan luonteesta. Kun hänen luokkatoverinsa huusivat hänelle ”Verräter!” ja marssivat yhteen ääneen ”Jumala! Keisari! Isänmaa!”, he eivät vain toistaneet opittuja fraaseja.
He osallistuivat rituaaliin, joka antoi heille kuuluvuuden, merkityksen ja identiteetin.
Pomerantsev korostaa myös eroa: toisin kuin toista maailmansotaa edeltänyt kiihkeä mobilisaatio, nyky-Venäjä käyttää usein apatiaa ja kyynisyyttä tavoitteena, mutta dramaturginen kaava – nöyryytys, kosto, puhdistautuminen – pysyy 1930-luvun perintönä.
Hän kiteyttää, että digitaalinen aikakausi on tehnyt näkyväksi sen, kuinka 1930‑luvun autoritaarisen propagandan ja äärioikeiston “temppuvarasto” on nykyisin kaikkialla läsnä ja toimii palasiksi pilkottuna rakennussarjana, jota eri toimijat yhdistelevät tilanteen mukaan. Sama kaava mukautetaan eri yleisöille päällekkäisillä viesteillä, mutta rungon velka natseille on ilmeinen.
Kun yksilön tahto sulautuu kollektiiviin ja sen keulakuvaan, viestit koetaan omiksi ja niitä seurataan kuin ne olisivat omia.
**
Demokraattinen vastus propagandalle ei voi nojata pelkkään huijaukseen, vaan sen täytyy rakentaa yhteisöllisyyttä, joka antaa merkityksen ilman identiteettisotaa ja palauttaa eron toden ja valheen sekä hyvän ja pahan välille.
Kokemukset natsien lähipiirissä antoivat Delmerille ainutlaatuisen näkökulman näiden propagandan psykologisiin mekanismeihin. Hän ymmärsi, että propaganda ei toimi pelkästään valehtelemalla, vaan tarjoamalla kuulijoille emotionaalisen tyydytyksen ja identiteetin – kielteisten tunteiden kanavoinnin, salatun tiedon jakamisen ja luvatun yhteenkuuluvuden tunteen.
Minua kiehtoo ja pelottaa ajatus siitä, kuinka lähellä sama maailma kuin 1930-luvulla on läsnä nykyisin.
Pomerantsev kehystää Delmerin työtä moraalisena paradoksina: valehdellaanko valheita vastaan vai puolustetaanko totuutta toisin keinoin. Delmer itse myöntää sen, että disinformaation logiikka saastuttaa sen käyttäjän.
Delmerin motto ”älä koskaan valehtele vahingossa, valehtele vain tarkoituksella”.
Delmerin menetelmät toisen maailmansodan aikana, kuten väärennetty radioasema Gustav Siegfried Eins (GS1), perustuivat juuri tähän 1930-luvun opittuun ymmärrykseen.
Kanavan ääninäyttelijän esittämä ”Der Chef” ei tuputtanut totuuksia, vaan antoi saksalaisille äänen heidän omalle hiljaiselle epäilylleen ja katkeruudelleen. Tässä mielessä Delmer ei voittanut valheita totuudella, vaan paremmilla valheilla, jotka puhuivat totuuden kaltaisella psykologisella uskottavuudella.
Der Chef puhui sisäpiiritietoa, solvasi natsipamppuja ja kuvaili sotilaiden bordelleja – hän oli ”vastenmielinen ja kutkuttava ääni”, joka ei saarnannyt vaan tyydytti kielletyt tarpeet.
Delmerin opetus oli syvällinen: propaganda toimii, koska se vastaa ihmisten syvimpiin tarpeisiin kuulua johonkin, tuntea valtaa ja löytää syyllisiä omiin ongelmiin.
Mutta juuri tämä tekee siitä myös haavoittuvaisen. Kun propaganda menettää yhteyden todellisuuteen, se romahtaa omaan mahdottomuuteensa.
**
Olen odottanut jo pari vuosikymmentä, että Venäjällä havahduttaisiin – taas, kuten 1980-luvun lopussa. Turhaan.
Kiinnostavaa on se, että tietoa löytyy Venäjältäkin, ja aihepiiri on esillä journalistien keskusteluissa.
Vast’ikään Venäjällä julkaistussa teoksessa Urbi et orbi esiin nostettu neuvostopropagandisti Aleksander Bovin, totesi kylmän sodan aikaan: ”Jos emme kerro kansalaisille totuutta, he alkavat kuunnella Voice of Americaa”.
Bovinin varoitus oli syvällisempi kuin pelkkä tekninen huomio median tehokkuudesta. Hän ymmärsi, että kun hallinto ”pitää kansalaisia idiootteina” ja kieltäytyy kertomasta totuutta – vaikka kaikki näkivät kauppojen tyhjät hyllyt ja tiesivät Neuvostoliiton ostavan viljaa Amerikasta – propaganda menetti uskottavuutensa ja lopulta tehokkuutensa.
Bovinin näkemys oli strateginen: tehokas propaganda tarvitsee totuuden sirpaleita myydäkseen valheensa. Ihmiset eivät ole aivottomia, vaan vertailevat tarinoita todellisuuteen.
Juuri nyt on ajankohtaista tutustua Delmerin tarinaan: se paljastaa, miten informaatiosota toimii syvällä psykologisella tasolla, ja muistuttaa, että totuuden vaaliminen on aina valintoja – ei itsestäänselvyys.
Nykyinen venäläinen propaganda on velkaa 1930-luvulle uhrinarratiivista, joka kääntää nöyryytyksen oikeudeksi nöyryyttää muita, ja jonka seurauksena väkivalta normalisoidaan “välttämättömyydeksi”.
Sefton Delmerin opetus
Pomerantsev, itse neuvostoliittolaisessa perheessä Lontoossa kasvanut ja myöhemmin Moskovassa työskennellyt asiantuntija, tuo teoksensa avulla yhden kerroksen lisää siihen selitykseen, miksi propaganda menestyy.
Ote syvälliseen ymmärrykseen nyky-Venäjän informaatiosodasta syntyy juuri kirjoittajan taustasta: vuosien asumisesta Venäjällä, syntysiteistä Ukrainaan.
Työ sotarikosten dokumentoinnissa ankkuroi analyysin konkreettiseen todellisuuteen, ei pelkkään teoriaan.
Pomerantsevin teos on tärkeä muistutus siitä, että propaganda oppii aina edellisiltä sukupolvilta – mutta ihmiset unohtavat.
Omassa työssään Pomerantsev havaitsi varhain, että pelkkä faktantarkistus ei riitä motiiksi etsiä toimivia vastakeinoja. Tämän hän näki 2000-luvulla Putinin mediakoneiston kasvaessa.
Tämä on propagandan perustavanlaatuinen paradoksi, jonka sekä Delmer että Bovin omalla tavallaan tunnistivat: mitä tehokkaammaksi propaganda yrittää tulla, sitä riippuvaisemmaksi se tulee totuudesta.
Propaganda tarvitsee uskottavuutta toimiakseen, mutta uskottavuus vaatii yhteyttä todellisuuteen.
Kun tämä yhteys katkeaa lopullisesti, koko rakennelma romahtaa – kuten tapahtui Neuvostoliitolle, ja kuten saattaa tapahtua millä tahansa järjestelmällä, joka korvaa totuuden täysin sepitetyillä tarinoilla.
Delmerin ”kaunis ystävyys Hitlerin kanssa” päättyi kesällä 1934, kun hän raportoi ”pitkien puukkojen yön” verilöylystä ja julkaisi tapetuiksi väitettyjen henkilöiden nimilistan. Salainen poliisi karkotti hänet välittömästi Saksasta.
Työ Saksassa oli kuitenkin jo antanut Delmerille ainutlaatuisen näkökulman natsipropagandan toimintaan, mikä myöhemmin auttoi häntä kehittämään tehokkaita vastapropagandamenetelmiä toisen maailmansodan aikana.
**
Nykyajan autoritaariset johtajat ja samaan suuntaan toimivat poliitikot ammentavat jatkuvasti 1930-luvulta. Luultavasti myös omaksi vahingokseen. He uskovat voivansa luoda kokonaan vaihtoehtoisia todellisuuksia, joiden levittämisen teknologia toki tekee helpommaksi.
Ja tekeekin: Kuten ennenkin myös nykyinen “eliitti ja kansan tahto” – klassinen “petturieliitti” liitetään EU:hun, mediaan tai viranomaisiin kulloisenkin aiheen mukaan.
Varsinkin Venäjällä ja Yhdysvalloissakin uskonnollisen oikeiston piireissä “lasten suojeleminen” on 1930‑luvun moraalipaniikin muunnelma, joka kytketään LGBT‑oikeuksiin, seksuaalikasvatukseen tai kulttuurisisältöihin.
Mutta Delmerin ja Bovinin kokemus opettaa myös päinvastaista: ihmiset elävät todellisuudessa, eivät tarinoissa.
Lohdullista on tovoa, että lopulta totuus, kuten propagandaan tunteva sanoisi, ”tulee esiin”.
Sitä, kuinka monelle todellisuuttamme rakentavat sosiaalisen median jätit haluavat sen paljastuvan, en osaa sanoa, eikä se ollut Pomerantsevin kirjan varsinainen aihe.
Jatkossakin yleisöä koulitaan edelleen niin, että se alkaa nähdä johtajansa omien toiveidensa, pelkojensa ja kaunojensa ruumiillistumana, jolloin johtajan sanat tuntuvat ilmaisevan “meidän” sisintä totuutta paremmin kuin yksilö itse sitä osaisi sanoittaa.
Tällöin propaganda ei niinkään “perustele” kuin kutsu ihmiset samaistumaan rooliin ja tarinaan, jossa yksilön minäkritiikki vaimenee ja kollektiivin ääni koetaan omaksi sisäiseksi ääneksi.
—
Olen siteerannut Pomerantsevia blogeissani erityisesti venäläisen television ja Kremlin välistä symbioosia koskeneisiin analyyseihini.
”Yksinäinen Venäjä” (10.3.2022): ”Massat alkavat mukautua vallitsevaan totuuteen, uuteen maailmanjärjestykseen. Venäläisen televisiomaailman saloja paljastanut Peter Pomerantsev sanoo, että on yleisesti tiedossa, kuinka joka perjantai kanavajohtajat menevät Kremliin saamaan ohjeensa. Media ei ole vapaa, mutta silti jokainen pelaa peliä.”
Uuden Suomen Vapaavuorossa Jorma Melleri arvio terävästi kohteen tyylille uskollisesti:
