Politiikan tutkijan Sergei Markovin nöyryytys Venäjällä hakee vertaistaan. Uskollisuuttaan polvillaan todistaneen miehen leimaaminen ”ulkovaltojen agentiksi” on enemmän kuin yksittäisen henkilön kohtalo – se on oire järjestelmästä.
Järjestelmä on solmussa omista valheistaan: jokainen rooli voidaan huomenna kääntää itseään vastaan.
”Kun totuus on väline, jokainen ’eilen lausuttu totuus’ on huominen todiste harhaoppisuudesta.”
Näin arvioi Venäjän politiikan taustalla vuosikausia toiminut galleristi Marat Gelman, joka tuntee järjestelmän läheltä. Nykyisin Montenegrossa asuva Gelman kuvaa Dožd-kanavan iltauutisissa Markovia opportunistiksi ilman vakaumusta.
Oma-aloitteisuuden riskit
Markov ja hänen hengenheimolaisensa selittivät 2000-luvun alkuvuosina lännelle pehmeämpää Putinia ja esittelivät Venäjää, jota voitaisiin ymmärtää lännessä.
Nykyään on nähtävissä, kuinka 2010-luvun ja etenkin sodan logiikka on toinen: välittäjästä tulee turha välikäsi, ja välikäsiä epäillään ensimmäisenä petturuuudesta.
Nyky-Venäjällä uskollisuutta mitataan mielivaltaisesti, ja pienikin oma-aloitteisuus tulkitaan synniksi.
Dožd-kanavan keskusteluissa käy ilmi se, kuinka jännityksen kiristyminen on kaventanut monen niin sanotun eliitin jäsenen liikkumatilaa.
Venäjän hyökkäyssodan alettua 24.2.2022 liberaalien vaikutusvalta heikentyi merkittävästi lisää, kun osa heistä poistui maasta, ja jäljelle jääneistä monet joutuivat kovenevan paineen ja tutkintojen kohteeksi.
Tehtävänsä säilyttäneistä jotkut ovat jatkaneet sotatalouteen siirtyvän maan “kriisinsietokyvyn” ylläpitoa, mikä on lisännyt ristiriitaa julkisten mielipiteiden ja järjestelmälle tuotetun hyödyn välillä.
Gelmanin mukaan tällaisessa ilmapiirissä “ulkoisten vihollisten” jälkeen katse kääntyy helposti juuri näihin rationaalisiin “välittäjiin” kuten Markov, joilta vaaditaan ehdotonta kurinalaisuutta.
Uskollisuuden todistelu muuttaa muotoaan
Kreml on jo vuosia seurannut niin sanottujen systeemiliberaalien hikoilua jännityksen kasvaessa.
He ovat olleet Venäjällä vallan liepeillä ja ehdoilla toimivia, Kremlille lojaaleja – liberalismin ja markkinareformien kannattajia, jotka uskoivat voivansa edistää muutoksia ainoastaan järjestelmän sisältä, eivätkä oppositiosta käsin.
Monen tausta on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tehdyissä henkilökohtaisissa ratkaisuissa.
Asuessani Moskovassa 1990-luvulla Markov oli yksi niistä Carnegien tutkijoista, joka tutki ja selitti Venäjää muun muassa nykyään Moskovan halveksiman entisen Yhdysvaltojen Moskovan-suurlähettilään Michael McFaulin kanssa.
Suomessa Markov tunnetaan suurista puheistaan, kuten uhkailustaan kolmannella maailmansodalla. Aina näille puheille ei ole ollut vastinetta. Professori Vladimir Gel’man arvioi jo 10 vuotta sitten, ettei Markovia voinut ottaa aina vakavasti.
Markov liittyi Venäjän putinistisen hallinnon leiriin 2000-luvulla. Hänestä tuli valtapuolue Yhtenäisen Venäjän kansanedustaja ja myöhemmin presidentin alaisen yhteiskunnallisen neuvoston jäsen.
Gelmanin mukaan Markov kompastui siihen, että hän pyrki ennakoimaan vallan tahtoa sen sijaan, että olisi puhunut vain annettujen ohjeiden mukaan.
Tässä hän eroaa ratkaisevasti, presidenttinäkin vieraillusta, turvallisuusneuvoston varapuheenjohtaja Dmitri Medvedevistä, joka luopui aiemmasta imagostaan ja omaksui aggressiivisen linjan, joka ei ole jättänyt tulkinnanvaraa.
Medvedev maksaa kovaa hintaa maineestaan Venäjän ulkopuolella ja varmaan myös Venäjällä siitä, että on ollut valmis mitätöimään koko menneisyytensä.
Venäjän modernisoinnin aatokselta vietiin pohja
Markov yritti säilyttää ripauksen omaa ääntään ja esiintyä myös kriittisissä, liberaaleissa medioissa, vaikka puhui sielläkin Kremlin puolesta.
Markov maksoi epäselvyydestä: hän ei suostunut olemaan pelkkä kaiku, ja siksi hänen äänensä tulkittiin pian häiriöksi.
Kummallakaan tiellä esimerkiksi nousseiden miesten valinnoilla ei ole mitään turvaa – heillä on vain erilaiset riskit.
Medvedevin riski on täydellinen riippuvuus päivän linjasta; Markov jäi Putinin koneiston alle, koska liikkui siitä millin sivussa.
Lopulta hän jäi väliinputoajaksi: ei tarpeeksi vapaa ollakseen uskottava, eikä tarpeeksi kurinalainen ollakseen turvassa.
Gelman huomauttaa, että niin kauan kuin on ulkoinen vihollinen, järjestelmä tarvitsee sisäistä monimuotoisuutta selittäviä ”erikoisrooleja”.
Kun sisäinen mobilisaatio kovenee, nämä roolit muuttuvat riskeiksi.
Markovin tapaus on esimerkki siitä, miten järjestelmä toimii. Häntä vastaan hyökättiin sekä viranomaistoimin että valtiota lähellä olevissa medioissa.
Markovin henkilökohtainen elämä ja perhe, kuten tyttären asuminen Berliinissä, muuttui todisteeksi epäilyttävyydestä.
Putin jakaa signaaleja
Uskollisuus maan johdolle ei ole oikeudellinen kategoria vaan performanssi, joka arvioidaan kulloisenkin linjan mukaan.
Eepäselvät roolit luetaan lojaalisuusriskeiksi.
Järjestelmä näyttää ulospäin loogiselta – ylhäältä johdettu, tehokas, yhtenäinen. Sisältäpäin se elää ristiriidassa.
Kaikki on mahdollista, mutta mikään ei ole varmaa
Siksi kysymys: miksi Dmitri Peskovin tytär voi asua Pariisissa, mutta Markovin lapsi Berliinissä on rasite.
Markovin tarina toimii varoituksena niille, jotka yhä uskovat välimalliin – että voisi olla sekä omaääninen että hyväksytty.
Lopulta Gelmanin selittämässä maailmassa uskollisuuden todisteet vanhenevat nopeammin kuin ne ehditään esittää.
Ja mitä tiukemmin solmua kiristetään, sitä varmemmin jokainen, myös kaikkein uskollisin, tuntee sen lopulta kurkussaan.
