Vaikka Putin muistelee lämpimästi jääkiekkoa presidentti Sauli Niinistön kanssa, hän tekee selväksi, ettei henkilökohtainen kemia korvaa geopolitiikkaa. Alexander Stubbin kohdalla Putin kehuu golftaitoja, mutta tuntuu kysyvän: ”Missä on [poliittinen] näkymä?”
”Donald sanoo, että hän on hyvä golfissa. Okei, se on mukavaa, mutta se ei riitä. Enkä halua sanoa mitään pahaa. Rakastan itsekin urheilua, mutta se ei riitä. Missä on näköala/perspektiivi. Mikä on etu? Nimeä vain yksi asia.”
Strategisesti Putin katsoo nyt pois länsinaapureista ja näkee Donald Trumpin rationaalisena liittolaisena. Trumpin suorasanaisuus, kansallismielisyys ja kyky neuvotella ilman moraalisia pidäkkeitä tekevät hänestä Putinin silmissä arvokkaan kumppanin.
Kuten maailman autoritaarisiin johtajiin, myös liike-elämässä, Trumpin kommunikaatiotyyli puree: ”On aina parempi ymmärtää selkeästi, mitä vastapuoli haluaa ja tavoittelee”. Venäjän diktaattori vertaa Yhdysvaltojen johtajan linjauksia ”epämääräisiin vihjauksiin” muilta poliitikoilta.
Putin arvostaa Trumpissa juuri niitä piirteitä, joita pitää länsimaissa puutteellisina: rehellisyyttä ja kykyä asettaa valtion edut edelle.
Putinin strateginen maailmankuva: Pienet valtiot seuraajia, eivät päätöksentekijöitä
Vladimir Putinin vuoden 2025 Valdain foorumin esiintyminen oli tämän politiikkaa tuntevien mielestä katsaus hänen ajatteluunsa: suurvallat toimivat keskiössä, pienet valtiot seuraavat.
Valdain puhe paljastaa maailman, jossa Venäjä hakee paikkaansa uudessa, moninapaisessa järjestyksessä.
Suomen ja Ruotsin Nato‑jäsenyys heikentää tässä kontekstissa maiden itsenäisyyttä ja pakottaa Venäjän reagoimaan sotilaallisesti — mahdollisesti jopa ydinasein.
”Suomi sanoi, että emme salli Venäjälle vaarallisten aseiden, erityisesti ydinaseiden, ilmaantumista. Kuka helvetti sen tietää? Kuka tarkalleen ottaen kysyy Suomelta heidän mielipidettään tehtäessä noita päätöksiä.”
Putin leimasi Suomen Nato‑päätöksen provokaatioksi, joka rikkoo hänen mukaansa hiljaisen sopimuksen idän ja lännen välillä. Retoriikassaan hän maalaa Venäjän vastatoimet puolustuksellisiksi ja muistuttaa henkilökohtaisista suhteistaan suomalaisjohtajiin.
Putin arvioi ennen muuta kotimaiselle yleisölleen, että naapurimaa oli aiemmin ystävällinen ja käytännössä Venäjän talouden ja kulttuurin vaikutuspiirissä. Maassamme pystyi Putinin mukaan ”vielä kolme vuotta sitten” maksamaan ruplilla, suomalaiset kaupungit pursuivat venäjänkielisiä kylttejä, ja venäläiset matkustivat, ostivat ja asuivat Suomessa vapaasti.
”Entinen presidentti sanoi, kun puhuimme puhelimessa, meillä oli ystävälliset suhteet, pelasimme jääkiekkoa yhdessä lukuisia kertoja, että Norja on NATOssa eikä heille tapahdu mitään. No, joo! Heille ei tapahdu mitään hyvää.”
Putinille nostalgia ei kuitenkaan ole pelkkää historian kaipuuta, vaan strateginen narratiivi. Suomi ja Ruotsi ovat menettäneet asemansa Venäjän silmissä Ukrainan rauhanprosessissa.
Suomen (ja Ruotsin) osuus kesti yli kolmen tunnin esityksestä noin kymmenen minuuttia.
Venäjä ja Nato: paperitiikerit
Yksi Putinin puheiden ristiriitaisimmista teemoista väittää Venäjän sotivan ”koko Natoa vastaan”. Samalla hän korostaa maiden kuten Slovakian ja Unkarin erityisasemaa.
Putinin logiikassa nämä maat ovat ”ikään kuin pudonneet pois Natosta”, koska niiden johtajat, kuten Viktor Orbán (s.1963) ja Robert Fico (s.1964), ovat ”hyviä” ja ymmärtävät ”pelin hengen”.
Valdaissa Putin tavallaan ennakoi Tšekin Andrej Babišin voittoa, joka laajentaa EU:n sisäistä jakautumista Venäjä-politiikassa. Venäjämielisten puolueiden voittoa ei kuitenkaan saatu, ja Babiš on yrittänyt rauhoittaa länttä vakuuttamalla sitoutuvansa NATO:hon ja EU:hun. Joka tapauksessa hänen poliittinen comebackinsa heikentää eurooppalaista yhtenäisyyttä Venäjän vastustamisessa juuri kriittisellä hetkellä, kun Ukrainan konflikti jatkuu.
Kaksijakoinen näkemys paljastaa Putinin strategisen ajattelun: hän erottaa poliittiset johtajat instituutioista ja luo hierarkian, jossa Venäjän ystävät ovat aina oikeassa riippumatta muodollisista liittoumista.
Putinin maailma jakautuu kahteen leiriin
Toisella puolella seisoo ”maailman enemmistö”, johon kuuluvat BRICS‑maat, arabimuslimimaat sekä Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Afrikan valtiot. Hän kuvailee tätä leiriä käytännönläheiseksi ja realistiseksi, omaan kehitykseensä keskittyneeksi. Vastapuolena toimii ”kollektiivinen länsi” (Yhdysvallat ja Eurooppa), jonka hän esittää aggressiivisena, hegemonistisena ja ”blokki‑ideologian” vankina.
Tästä jaosta seuraa hänen keskeinen väitteensä: yksinvaltaisen länsimaisen maailmanjärjestyksen aika päättyi, ja moninapainen maailma muodostaa nyt pysyvän todellisuuden.
Uudessa todellisuudessa kapea mahtavimpien valtioiden ryhmä ei voi enää määrätä muita. Venäjän roolia tässä järjestyksessä hän perustelee korostamalla maan erityisiä arvoja, kuten perinteitä, historiaa, ortodoksista uskontoa ja kansallista identiteettiä, joita asettaa vastakkain länsimaisen universalismin kanssa.
Venäjän armeijaa Putin kuvailee taistelukyvyltään maailman parhaaksi ja vähätellen Natoa lähinnä ”paperitiikerinä”, jonka uhkaa liioitellaan.
Kyseinen ”paperitiikeri”‑retoriikka, johon Putin viittaa vastatessaan Trumpin kritiikkiin, palvelee kahta tarkoitusta: se vähättelee Naton sotilaallista uhkaa ja selittää samalla, miksi Venäjän armeija ei ole edennyt nopeammin Ukrainassa.
Jos Venäjä taistelee koko Natoa vastaan, hitaus ei merkitse heikkoutta vaan osoittaa ylivoimaista vastustajaa.
Tämä narratiivi on kuitenkin ristiriidassa todellisuuden kanssa, kuten politiikan tutkijat huomauttavat: Naton joukot eivät taistele Ukrainassa, ja Putinin väitteet omista sotilaallisista saavutuksista liioittelevat.
Venäjältä lähteneet tutkijat erottavat bluffin
Tutkijat ja journalistit arvioivat 22. kertaa järjestettyä Valdain keskustelua yksimielisesti, mutta kukin eri vinkkelistä. 
Kun venäläiset analyytikot Kirill Rogov, Dmitri Oreshkin, Kirill Martynov ja Mihail Fishman analysoivat Putinin Valdai-puheita, heille piirtyy kuva, joka on samaan aikaan selkeä ja ristiriitainen: Venäjä on jumittunut sotatalouteen.
Oreshkin: Putin kypsynyt, mutta elää fiktion maailmassa – ”logiikka hajoaa”
Venäläinen politologi Dmitri Oreshkin pitää Putinin puheita Valdaissa tämän uran kiinnostavimpina. Oreshkinin mukaan Putin on ”kypsynyt” ja esittää maailmankuvansa selkeästi ja itsevarmasti, mutta samalla elää omassa maailmassaan, jossa todellisuus väistyy oman kertomuksen tieltä.
Latviaan muuttanut Oreshkin näkee vuoden 2025 Valdain erityisenä siksi, että Putin esittää maailmankuvansa varmasti — ja juuri siksi ”järjettömänä”. Putin on kuin joulupukki, jonka lapset ostavat.
Ristiriitaisesti hän väittää Venäjän sotivan koko Natoa vastaan, mutta samalla nostaa esiin ”hyvät” Nato‑maat kuten Unkarin ja Slovakian, jotka hänen mielestään ovat ”pudonneet pois Natosta”.
Oreshkin näkee tässä logiikan hajoamisen: Putin ei enää kykene erottamaan tosiasioita fiktiosta.
Putin hakee vahvistusta Stalin‑ajasta
Putinilta puuttuu kyky tuottaa uutta ajattelua 2000‑luvun todellisuuteen. Hänen maailmankuvansa rakentuu vanhoille neuvostonarratiiveille — perinteisten arvojen korostamiselle, talouden sentralisoinnille ja viholliskuvien luomiselle.
Oreshkin vertaa elämäämme Stalinin aikakauteen, jolloin harhaiset ideat esitettiin vakuuttavasti ja kansa hyväksyi ne kritiikittä. Oreshkinin mukaan Putin menetti kriittisen ajattelun kykynsä ja elää harhaisessa todellisuudessa, jossa vanhat neuvostoajat heräävät henkiin.
Putinin maailmankuvassa Intia ja Kiina edustavat ”maailman enemmistöä” ja tulevaisuuden suuntaa. Hän kuvaa Intiaa ”erityisen luokan strategisena kumppanina” ja Kiinaa ”globaalina ja perustavanlaatuisena kumppanina”, joiden kanssa Venäjä jakaa yhteisen näkemyksen moninapaisesta maailmanjärjestyksestä.
Putin korostaa käytännön yhteistyötä: yhteistä asetuotantoa Intian kanssa, viisumivapautta Kiinan kanssa ja kehittyviä maksujärjestelmiä, jotka vähentävät riippuvuutta läntisistä finanssijärjestelmistä.
Tämä suuntaus kohti Itä‑Aasiaa ei ole vain taloudellinen vaan myös ideologinen valinta.
Putin vastustaa länsimaista ”sulatusuunimallia”, jossa eri kulttuurit ja etnisyydet sulautuvat yhteen, ja korostaa sen sijaan Venäjän ”monikansallista perhemallia”, jossa eri kansat elävät omilla historiallisilla maillaan kunnioittaen toisiaan. Intia ja Kiina sopivat tähän malliin paremmin kuin länsimaat, koska ne kunnioittavat perinteisiä arvoja ja kansallista identiteettiä.
Rogov: Pienet ”voitot” luovat illuusion edistymisestä sotilaallisen umpikujan peitoksi
Itävallassa asuvan tutkija Kirill Rogovin mukaan Valdai ei ole sattumanvaraista improvisaatiota vaan järjestelmällinen operaatio, jossa pienet sotilaalliset ”voitot” — ”puolet Malinovskista”, ”kaksi kolmasosaa Konstantinovkasta” — luovat edistymisen illuusion sotilaallisen umpikujan peitteeksi.
”Taistelemme koko Natoa vastaan” ‑väite selittää verkkaisuuden kotirintamalle ja samalla se vastaa Trumpin ”paperitiikeri”‑piikkiin, jotta pelon aura säilyy.
Sota jatkuu pitkään
Kaiken päätarkoitus ylläpitää kotimaista legitimaatiota: itsevarmuus on esitettävä, vaikka talous yskii ja eristys syvenee.
Martynov: Sota normalisoituu, rauha muuttuu poliittiseksi riskiksi
Novaja Gazeta Europen päätoimittaja Kirill Martynovin tulkinnassa Kremlin johtaja ei lupaa paluuta normaaliin, vaan lukitsee maan sotatalouteen, jossa rauhan jälkijärjestelyt — veteraanien kohtalo, puolustusteollisuuden alasajo, sosiaalinen kipu — näyttäytyvät poliittisena riskinä.
Siksi rauhaan pyrkivät äänet kriminalisoidaan ja järjestelmää pidetään ”hallinnassa” Trumpin ja Kiinan johtaja Xin varassa, jotta nykyinen rytmi jatkuisi ilman kompromisseja.
Tällä logiikalla Valdai muodostaa rituaalin, joka uusintaa sotavuosien arkea eikä kysy, miten siitä poistutaan.
Fišman: Sotatalouden hinta koituu kansalaisten maksettavaksi – ”sotavero” ja inflaatio
Alankomaiden Amsterdamissa toimitustaan pitävän Dožd‑kanavan Fišmanin mukaan Valdai paljastaa retoriikan ja realiteetin kuilun: heti puheen jälkeen budjettiesitys toi ”lisäsotaveron” — ALV korotettiin 22 prosenttiin, pienten yritysten verokynnystä kiristettiin ja valmisteveroja laajennettiin — yhteensä noin 1,8 biljoonaa ruplaa.
Inflaatio nousee Venäjällä 7–12 prosenttiin, devalvaatiolla paikaillaan alijäämää ja öljy‑ ja kaasutulojen suhteen siirtymä veropohjan laajentamiseen kertoo sodan rahoituksen siirtämisestä kansalaisille.
Fišman kuvaa eliitin ”umpikujan tunnetta” ja arjen kallistumista, jotka ristiriitaavat Valdain voitokkaiden säkeiden kanssa.
Fišman kuvaa Putinin ”kirjallisuudesta kiinnostumisen” osaksi lavastettua imagoa, jossa Valdai‑esiintymiseen liitetään juuri sopivan klassinen rekvisiitta — eilen Lermontov yöpöydällä, tänään Pushkin työpöydällä ja viiden minuutin ”pako todellisuudesta” sivujen havinassa.
Tulkinta sarkastisoi ja parodioi, ja tarkoitus hänen mukaansa vahvistaa kultturoidun, ajattoman johtajan auraa sekä siirtää huomio pois sodan ja talouden realiteeteista samalla kun viestintä vastaa Trumpin ”paperitiikeri”‑piikkiin ilman avointa törmäystä.
Kirjallisuusposeerausta: Putinin lavastettu ”pako todellisuudesta”
Fišman muistuttaa, että Putin kertoi pari vuotta sitten pitävänsä Lermontovin teosta yöpöydällä, ja Valdaissa 2025 puheeksi vaihtui Pushkinin teos, johon johtaja kertoo tarttuvansa – tavan tästä – vapaa-aikanaan vaikka vain ”viideksi minuutiksi” keskeyttäen hetkeksi jatkuvan maailman seuraamisen.
Fišman siteeraa ja imitoi tätä asetelmaa ääneen runokatkelmin korostaakseen, että kirjallisuus toimii imagon rakennuksen välineenä, ei poliittisen ajattelun avartajana.
Esitys ironisoi Putinin lukuharrastusta: Fišman kuljettaa mockumentaarista kerrontaa, lainaa runoja teatraalisesti ja rinnastaa moraalisen paatoksen Vladimir Sorokinin dystooppiseen satiiriin – Opritšnikin päivä, Den’ oprichnika, jossa vuonna 2028 Iivana Julman aikainen tsaarikunta on palautettu ja Venäjä on eristetty muusta maailmasta ”Suurella venäläisellä muurilla”.
Viikkokatsauksen tyyli pistelee myös siksi, että Fišman nimeää propagandan – pr‑osaamisen – ”ainoaksi asiaksi, jonka Putin todella hallitsee”, ja kehystää Valdain performanssin harkittuna näytöksenä reaali‑talouden kipujen peittämiseksi.
Fišmanin mukaan Putinin Valdai-puheella on kolme keskeistä tavoitetta. Ensinnäkin Putin pyrkii rakentamaan itsestään inhimillistä ja suurellista johtajakuvaa viittaamalla klassisiin kirjailijoihin ja ajattelijoihin. Tämä tekee hänestä sivistyneen valtiomiehen pikemmin kuin sotapäällikön – kuvan, joka sopii paremmin pitkän aikavälin johtajuuden legitimointiin.
Toiseksi puheessa pidetään tarkoituksellisesti etäisyyttä niihin todellisuuksiin, jotka koskettavat tavallisia venäläisiä päivittäin. Sotatalous ja veronkorotukset jäävät puheessa sivuun, vaikka ne ovat niitä asioita, jotka näkyvät konkreettisimmin kansalaisten arjessa. Tämä etäisyyden pitäminen auttaa hallintoa välttämään suoraa vastuuta taloudellisista vaikeuksista.
Kolmanneksi Putin hallitsee uutiskiertoa ja kansainvälistä keskustelua vastaamalla Trumpin kannatuksen nousuun taitavasti. Hän kehuu Trumpia tarpeeksi pitääkseen suhteen lämpimänä, mutta välttää samalla sitovia lupauksia tai myönnytyksiä. Näin Venäjä pysyy otsikoissa ja Putin saa määrittää, mistä keskustellaan – sen sijaan että joutuisi reagoimaan muiden asettamaan asialistaan.
Näin kirjallisuusposeeraus kytkeytyy laajempaan Valdai‑strategiaan, jossa pr ja symbolipääoma yrittävät korvata sotilaallisen ja taloudellisen etenemisen puutetta.
”Sukupuoliterrorismi” ja moraalinen rappio: Putin maalaa vihamielisen kuvan Euroopasta
Putinin maailmankuva rakentuu moninapaisuudelle, jossa Intia ja Kiina toimivat ”erityisenä” ja ”perustavana” kumppanina ja länsi heikkenee blokiksi, jota vastaan Venäjä tarjoaa ”monikansallisen perheen” vaihtoehdon ”sulatusuuni‑Amerikalle”.
Käytännössä yhteistyö kuvautuu maksujärjestelmien kehityksenä, viisumivapautena ja asetuotannon syventämisenä, joilla irrotetaan riippuvuutta lännen rahoituksesta ja teknologiasta.
Putin rakentaa Euroopasta vahvasti vihamielisen kuvan, jota leimaavat alistuneisuus Yhdysvalloille ja moraalinen rappio. Hänen retoriikassaan Eurooppa ei toimi itsenäisenä toimijana, vaan menetti suvereniteettinsa ja noudattaa Washingtonin käskyjä.
Tätä kuvaa vahvistaa hänen syyttävä sormensa Ukrainan konfliktin jatkumisesta: hänen mukaansa vastuu ei lankeaa maailman enemmistölle, vaan nimenomaan Euroopalle, joka hänen mukaansa etsii jatkuvasti tapaa riidellä ja pitää konfliktin yllä.
Tätä nykyisen politiikan syyttämistä täydentää historiallinen revisionismi, jossa Putin paheksuu voimakkaasti Neuvostoliiton roolin vähättelyä toisessa maailmansodassa. Erityisen ongelmallisena hän pitää Neuvostoliiton ja natsi‑Saksan ”vertaamista samalle viivalle” sekä neuvostosotilaspatsaiden kaatamista Euroopassa.
Lopuksi hänen kritiikkinsä syvenee moraaliseksi hyökkäilyksi. Käsite ”sukupuoliterrorismi”, jota hän käyttää perustellakseen länsimaalaisten pakolaisten muuttoa Venäjälle, osoittaa suoraan eurooppalaisille yhteiskunnille. Hän väittääkin ihmisten etsivän Venäjältä ”hiljaisia satamia” paetakseen tällaista hänen mukaansa harjoitettua ”terrorismia”.
Kokonaisuudessaan Putin esittää Euroopan heikkona, moraalisesti turmeltuneena ja Yhdysvaltojen kätyrinä, mikä toimii retorisen perusteluna hänen omalle politiikalleen. Samalla Nato ”paperitiikereineen” palvelee retorisena kohteena, joka ylläpitää sekä Trump‑dialogia että kotiyleisön mobilisaatiota.
Putinin suurvaltapullisteluun voidaan vastata
Suomelle tärkein oppi Valdain keskustelujen purkamisesta on se, että Putinin maailmankuva käyttää pienten maiden yli menevää suurvaltakieltä. Arki sidotaan sotatalouteen.
Putinin puheet johdonmukaistuvat — realismi ei nojaa nostalgian tai pelon logiikkaan.
Valdain puheita voidaan tulkita suomalaisesta näkökulmasta hybridivaikuttamisen välineiksi: Venäjä muistuttaa naapuriaan ydinaseviittauksilla, joukkojen siirroilla ja kulttuurisilla sivalluksilla. Samalla julistetaan, että ”Helsingin henki” – eli Suomen aiempi neutraalisuus ja välittäjärooli – on mennyttä.
Tällaiseen viestintään on vastattava tosiasioilla ja harkinnalla, ei tunnereaktioilla.
Konkreettisia vastatoimia ovat NATO-yhteensopiva valvonta, kuten EU:n suunnittelema ”drooniseinämä” Itämeren alueelle, sekä systemaattinen faktantarkistus venäläisiin propagandanarratiiveihin – esimerkiksi ruplamyytteihin. Nämä toimet vastaavat suoraan Venäjän strategiaan, jossa vaikuttamisen rajoja testataan ilman sotilaallista eskalaatiota.
Putinin Valdai-puheet eivät ole pelkästään kuvaus maailmanpolitiikan nykytilasta, vaan poliittinen ohjelmajulistus siitä, miten kansainväliset suhteet hänen mukaansa tulisi järjestää. Hän piirtää maailmankuvaa, jossa suurvallat johtavat, pienet valtiot seuraavat, ja Venäjä ottaa paikkansa ”historiansa mukaisena” globaalina vaikuttajana.
