Venäjän viikoittainen propagandalähetys Vesti Nedeli rakentaa kertomusta maailmasta, jossa Donald Trumpia voi avoimesti ylistää ja Kaja Kallasta surutta pilkata.
Koska Venäjä esittää itsensä kulttuurisodan kävijänä ‘turmeltunutta’ länttä vastaan koko maailman puolesta, Trump on viime päivinä saanut Venäjällä roolin järjen äänenä.
Samalla Venäjä nähdään ainoana toimijana, joka uskaltaa käyttää “kovinta” argumenttiaan – Orešnik-hypersoonista ohjusta.
Viikkokatsaus punoo yhteen sodan, historian ja pienten maiden – myös Suomen – aseman suurvaltojen pelissä
Trump sankarina, Kallas sylkykuppina
Venäjän propagandan keskeinen ääni, Dmitri Kiseljov nostaa viikon tapahtumien perusteella Trumpin rehellisyyden ruumiillistumaksi. Trumpin lausunnot – kuten “minua rajoittaa vain oma moraalini, ei kansainvälinen oikeus” – esitetään todisteina siitä, että länsi on valmis tunnustamaan omat kaksoisstandardinsa.
Yhdysvaltain presidentin avoimuus Venezuelan öljyn haltuunotosta, Grönlannin omistamishalusta ja “Amerikka ensin” -strategiasta paljastaa Kiseljovin mukaan todellisen maailmanjärjestyksen: voima ja resurssit ratkaisevat, ei lait tai sopimukset.
EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Kallasta pilkataan tyhmäksi ja hysteeriseksi. Hänen väitetään olevan kyvytön ymmärtämään, ettei mikään ilmapuolustus pysäytä Orešnikia. Vaatimukset Ukrainan ilmapuolustuksen tehostamisesta ovat pienen maan edustajan turhaa puhetta.
Orešnik – pelon ja ylpeyden symboli
Venäjän oman superaseen käytön nostaminen lähetyksen kärkeen kertoo voiman käytön todistelun merkityksestä muutoinkin uhollaan ohjelmansa ryydittävän Kiseljovin valinnoista. Orešnik-ohjuksen toinen laukaisu taistelussa kuvataan kostoiskuna Länsi-Ukrainaan, aivan EU:n ja Naton rajalle, jotta “Eurooppa ymmärtäisi viestin”.
Ohjuksen ominaisuuksia korostetaan fetissinomaisesti: 10 machin nopeus, valtavia kraatereita jälkeensä jättäviä iskuja ja kyky muuttaa kohteensa “tuhkaksi”. Ohjuksen uskomaton tuhovoima ulottuu Euroopassa pääkaupunkeihin minuuteissa.
Venäjää ei tietenkään esitellä sodan laajentajana, vaan Kiseljov peilaa maansa kykyjä lännen tekoihin. Viikkokatsauksessa luodaan kuva maailmasta, jossa ainoa järkevä kieli on voima – ja Venäjä hallitsee juuri sitä resurssia.
Suomi propagandan näyttämöllä
Suomalaiset eivät jää sivuun. Ohjelmassa siteerataan Venäjän propagandassa usein käytettyä Helsingin yliopiston taloustieteen dosenttia Tuomas Malista, jonka Kallakselle osoitettu some‑postaus vihjaa ironisesti, ettei Orešnikia vastaan ole todellista suojaa ja että rauhan hakeminen olisi moraalisempi vaihtoehto kuin Ukrainan ajaminen kohti tuhoa.
Tällainen suomalaisääni antaa venäläiselle yleisölle vaikutelman, että jopa Suomessa myönnetään Venäjän aseellinen ylivoima ja lännen strateginen umpikuja.
Suomi valjastetaan normalisoimaan Venäjän aggressiivisuutta – ikään kuin pohjoinen, pragmaattinen maa olisi jo hyväksynyt tämän realiteetin.
Historian varjot nykyhetkessä
Trump–Orešnik–Kallas-akselin jälkeen ohjelma liukuu pitkään historialliseen katsaukseen natsi-Saksan rikoksiin, Generalplan Ost -suunnitelmaan ja kollaboraatioon Baltiassa ja Ukrainassa.
Viesti on selvä: nykyinen Eurooppa esitetään jatkumona 1940-luvun pettureille, ja Venäjän nykyinen sota nähdään olemassaolon taisteluna, ei diplomatian kysymyksenä.
Voiman politiikka ja resurssien jako
Kiseljovin maailmankuva on mustavalkoinen: kansainvälinen oikeus on merkityksetön, ellei se palvele suurvaltojen etuja. Yhdysvaltojen toiminta Venezuelassa ja Grönlannin vaatimukset osoittavat, että sopimukset ovat vain paperia.
Resurssit – öljy, kaasu, harvinaiset maametallit – ovat uuden maailman valuuttaa. Tämä ei ole uusi järjestys, vaan paluu vanhaan: voima ratkaisee, ei oikeus.
Venäjä esitetään rehellisenä toimijana, joka suojelee omia etujaan ilman anteeksipyyntöjä. Venäjä esitetään “moraalisesti terveenä” linnakkeena, joka taistelee lännen väitettyä rappiota vastaan – ei vain poliittisesti, vaan ennen kaikkea arvojen tasolla.
Kun Kiseljov puhuu lännen dekadenssista, hän niputtaa yhteen useita ilmiöitä, joita kehystetään rappeutumisena: liberaali demokratia esitetään heikkoutena, jossa johtajat ovat päättämättömiä, korruptoituneita ja riippuvaisia “massojen oikuista” ja some-mielialoista.
Venäjällä nousevat esiin myös Trumpin maailman inhokit: feminismi, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet, maahanmuutto ja monikulttuurisuus, jotka kuvataan luonnottomina poikkeamina perinteisestä perhemallista ja kansallisesta yhtenäisyydestä.
Putinin Venäjä – perinteen ja voiman symboli
Putinin Venäjä sopii tähän narratiiviin, koska se ei peittele voimanpolitiikkaansa. Se esitetään tasapainottajana, joka estää Yhdysvaltoja hallitsemasta maailmaa yksin ja tarjoaa vaihtoehdon länsimaiselle hegemonialle.
Ohjelman tekninen toteutus – länsimateriaalin käyttäminen venäläiseksi totuudeksi – tekee propagandasta tehokasta. 
Amerikkalainen mediapersoona Tucker Carlsson sopii sellaisenaan myös Kiseljoville.
Eikä Vestin Washingtonin kirjeenvaihtaja malta olla käyttämättä Jon Stewartin oivallusta: tällä kertaa Yhdysvallat ei käyttänyt demokratian viemistä tekosyynä, kun tavoite on ryöstää Venetzuelan öljy.
[Vestin raportissa käytetty lainaus alkoi kohdasta 9:16]
Kiseljovin ja Venäjän pitkässä strategiassa katsojalle tarjotaan valmis maailmanselitys. Yleensä haetaan mukaan tunteita, jossa pelko, ylpeys ja katkeruus yhdistyvät.
Pienten maiden, myös Suomen, rooli typistyy esimerkeiksi siitä, kuka ymmärtää “todellisuuden” ja kuka asettuu Venäjän viholliseksi.
