Ulkopoliittisen instituutin FIIA-päivä käsitteli Venäjää, mutta rivien välissä kyse oli koko ajan myös Euroopasta ja Suomesta.
Karu perusajatus on, että Venäjä-politiikan ongelma ei ole ollut vain Kreml, vaan se, miten Euroopassa – poliitikot, virkamiehet, tutkijat ja toimittajat – halusivat vuosia uskoa omaan “realismiin” ja venäläiseen kaasurauhaan.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan pakotti katsomaan peiliin: mitä me itse teimme väärin.
Moshes: “Sekä että” ‑politiikka ei toiminut
FIIA:n pitkäaikainen tutkija Arkady Moshes tiivisti, ettei Euroopan Venäjä-linja ole ollut johdonmukainen. On haluttu samanaikaisesti arvot ja raha, vuoropuhelu ja pakotteet, mutta käytännössä raha ja “dialogi” ovat lähes aina voittaneet.
Esimerkeiksi Moshes nosti Nord Stream 2 -kaasuputken rakentamisen Krimin valtauksen jälkeen ja päätöksen palauttaa Venäjälle täysi äänioikeus Euroopan neuvoston parlamentaarisessa yleiskokouksessa ilman, että Venäjän politiikka olisi muuttunut. Silloin ratkaisuja perusteltiin “realistisella dialogilla”, Moshes luonnehti niitä nyt kapitulaatioksi – antautumiseksi.
Vaikka Krimin jälkeen puhuttiin pakotteista ja Venäjän rankaisemisesta, käytännössä rakennettiin uutta kaasuputkea, jota myytiin eurooppalaisille “rauhan projektina” Ukrainalle. Moshes sanoo suoraan, että ajatus siitä, että lisää venäläiskaasua toisi rauhan Ukrainaan, on jälkikäteen absurdi – mutta se hyväksyttiin poliittisesti, koska talousintressit voittivat.
Moshes puhui myös “systeemisestä korruptiosta” – länsijohtajista, jotka tekivät Venäjä-päätöksiä virassa ja siirtyivät sen jälkeen hyvin palkattuihin tehtäviin venäläisiin yhtiöihin. Hänen johtopäätöksensä oli, että Eurooppa halusi uskoa satuun “talous tuo rauhaa”, vaikka Venäjä käytti taloutta välineenä painostaa ja sitoa.
Siksi Moshes ehdotti provokatiivisesti, että sana “dialogi” pitäisi melkein kieltää – ei siksi, että puhuminen olisi väärin, vaan siksi, että vuoropuhelun esittämisestä on tehty tekosyy olla tekemättä vaikeita päätöksiä.
Suomi loi itse tilaa vaikuttamiselle
FIIA:n johtavan tutkijan Sinikukka Saaren vetämä työryhmä julkaisi hiljattain noin 300-sivuisen selvityksen Venäjän vaikuttamisesta Suomeen 2000-luvulla.
Kyseessä on ensimmäinen valtion tilaama, julkinen kokonaiskuva siitä, millä keinoin Venäjä on pyrkinyt vaikuttamaan Suomeen ja millaisia vaikutuksia toiminnalla on ollut. Selvityksen viesti ei ole, että “Venäjä teki pahaa ja Suomi oli viaton uhri”, vaan pikemminkin se, että Suomen omat valinnat ja rakenteet loivat tilaa vaikuttamiselle.
Saaren mukaan Venäjän tehokkaimmat operaatiot Suomessa eivät olleet räikeitä hyökkäyksiä, vaan arjen “hiljaista sitomista” – pitkäaikaisia suhteita ja järjestelyjä, jotka vähitellen muokkasivat päättäjien käsityksiä ja odotuksia. Taustalla vaikuttivat suomalainen strateginen kulttuuri ja talous.
Kylmän sodan ajan varovaisuus ja itsesensuuri Moskovan suuntaan jatkuivat osittain, mutta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen haavoittuvuuden tunne väheni. Tilalle tuli ajatus, että Suomella on “erityissuhde”, jonka turvin Venäjä-suhteita voidaan hoitaa omin voimin ja jopa vaikuttaa Venäjän laskelmiin, vaikka maa muuttui autoritaarisemmaksi.
Samaan aikaan Venäjän taloussuhteet olivat Moskovassa osa tietoista geotaloudellista strategiaa, kun taas suomalaisella puolella ratkaisuja tekivät hajallaan olevat yritykset, joita ohjasivat lyhyen aikavälin bisnesmahdollisuudet.
Selvitys osoittaa, että Suomen vahvuudet saattoivat kääntyä heikkouksiksi. Vahva luottamus instituutioihin, mediaan ja poliittiseen konsensukseen auttoi torjumaan näkyvää häirintää, mutta vaikeutti omien perusoletusten kriittistä tarkastelua.
Lipponen kyseenalaisti aikarajauksen
Entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd) piti selvitystä tärkeänä, mutta esitti sille useita kriittisiä kysymyksiä. Hän ihmetteli, miksi tutkimus rajattiin alkamaan vuodesta 2000 eikä vuodesta 1995, jolloin Suomi liittyi EU:hun ja Venäjä-suhde muuttui hänen mukaansa olennaisesti osaksi yhteistä eurooppalaista linjaa.
Lipponen kiisti myös tulkinnan, että Suomi olisi ottanut “erityisen suuria” talousriskejä Venäjä-suhteissa. Hänen mielestään Suomi ei ollut naiivi, vaan kamppaili Venäjän kanssa ja pyrki vähentämään riippuvuutta, erityisesti energiassa.
Saari vastasi tyynen teknisesti: vuodesta 2000 alkanut rajaus oli pääministerin kanslian määrittelemä, eikä tutkijaryhmän oma poliittinen valinta, ja 1990-luku käsiteltiin taustana, ei varsinaisena tutkimusjaksona. Aikarajaus oli tilaajan, ei tutkijoiden päätös. Hän muistutti myös, ettei kyse ole yhden tutkijan näkemyksestä, vaan 15 hengen ryhmän työstä, jossa geotaloutta käsittelevästä luvusta vastasi Helsingin yliopiston professori Veli-Pekka Tynkkynen.
Taustalla on pohjimmiltaan kamppailu tulkinnasta eli kirjataanko 2000-luvun Venäjä-politiikka historiankirjoihin “vaikeissa oloissa kohtuullisen hyvin hoidettuna” vai “strategisesti virheellisenä”, jossa realismi ja dialogi muuttuivat itsepetokseksi.
Rahalupauksia ja fantasiaa
Moshes muistutti, että Venäjä-politiikan väärä perusta ei koske vain suomalaisia. Taloudelliset edut naamioidaan “luonnollisiksi liiketoimintasuhteiksi”, vaikka ne tosiasiassa ohjaavat poliittista päätöksentekoa.
Hän nosti esiin tuoreen esimerkin hankkeesta, jossa Putinin lähipiiriin kuuluva edustaja markkinoi Washingtonissa venäläisiä investointihankkeita ja lupasi amerikkalaisille sijoittajille tuottoja, jotka olisivat mittakaavaltaan moninkertaiset Venäjän bruttokansantuotteeseen verrattuna. Moshesin mielestä on vaikea ymmärtää, että tällaista fantasiaa voidaan edes hetken ottaa vakavasti – mutta juuri rahalupaukset pitävät Venäjä-optimismin hengissä.
Venäjä, Kiina ja Euroopan valinnat
Päivän keskusteluissa toistui oletus, että Venäjä ei katoa, vaan ajautuu yhä tiiviimpään riippuvuussuhteeseen Kiinan kanssa.
Venäjän talousnäkymät ovat heikot, ja sota sekä pakotteet vauhdittavat kehitystä, jossa energia, aseet ja teknologia sidotaan entistä tiukemmin Pekingin kanssa tehtävään yhteistyöhön. Euroopan näkökulmasta yhdistelmä, jossa Kiina saa halpaa energiaa ja Venäjä pitää käsissään ydinaseita ja sotilaallista häiriökykyä, on huono.
Siksi katse kääntyy Eurooppaan itseensä. Entinen FIIA:n tutkija, nykyisin Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja Kristi Raik varoitti puhumasta “stabiliteetista” kylmän sodan tapaan ja pelkää, että Yhdysvallat ja Venäjä voivat jossain vaiheessa hakea keskinäistä tasapainoa Ukrainan ja muiden pienten kustannuksella.
“Entä jos vakaus saavutetaan Venäjän naapurimaiden turvallisuuden kustannuksella, kuten on tapahtunut aiemminkin?”, hän kysyi.
Ranskalainen kansainvälisten suhteiden asintuntija Thomas Gomart muistutti, että Euroopan puolustusmenot ovat nousemassa lähes 300 miljardiin euroon vuodessa, mutta tästä huolimatta Eurooppa ei ole onnistunut luomaan riittävän uskottavaa pelotetta Venäjää vastaan.
”Euroopan maat voivat joutua pitkäaikaiseen vastakkainasetteluun Venäjän kanssa – jos, ja tämä on erittäin suuri jos, niillä on siihen poliittista tahtoa.”
Hänen johtopäätöksensä oli silti varovaisen toiveikas: eurooppalaisilla mailla on kaikki resurssit kestää Venäjää.
”Eurooppa on jo kantanut energiasuhteiden irtikytkennän shokin, ja se on ollut kallista, mutta samalla se on vauhdittanut siirtymää kohti sähköistynyttä taloutta.”
Media, tarinat ja Oscar-dokumentti
Tilaisuuden avauspaneeli muistutti myös median vastuusta. Venäjää seurataan yhä useammin epäsuorien merkkien kautta: sensuroidun median, Telegram-kanavien, somevuotojen ja tilastojen sirpaleiden avulla.
FIIA:n tutkija Margarita Zavadskaja korosti, että mielipidemittauksiin ei autoritaarisessa järjestelmässä voi nojata samalla tavalla kuin demokraattisissa maissa. Vastaajat tietävät, että “väärä” vastaus voi olla vaarallinen.
Median vastuuna lukea Venäjää muuten kuin gallupien kautta.
Median ja tutkijoiden on tunnettava vastuunsa ja ymmärrettävä se, kuinka rajoittuneesta ja pelon kyllästämästä ympäristöstä tieto Venäjästä nyt tulee.
”Telegram on tällä hetkellä tärkein alusta kaikelle, mikä on edes etäisesti poliittista – juuri siksi valtio näkee sen uhkana ja yrittää kuristaa sitä, ja siksi meidän on luettava sen kautta tulevaa tietoa hyvin varovasti.”
Zavadskaja viittasi myös dokumenttielokuvaan Mr. Nobody Against Putin, joka voitti hiljattain parhaan dokumentin Oscar-palkinnon.
Hänen pointtinsa ei ollut lyödä elokuvaa, vaan muistuttaa sen luonteesta: dokumenttielokuvan tehtävä on kertoa koskettava tarina kansainväliselle yleisölle, ei toimia tarkkana todellisuusmittarina Venäjästä. Se ei tee elokuvasta vähemmän tärkeää, mutta sen varaan ei voi rakentaa Venäjä-politiikan faktoja.
Rivien välit – myös meidän
Kun FIIA-päivän keskustelut niputetaan yhteen, viesti on yksinkertainen mutta raskas.
Jos haluamme ymmärtää Venäjää, meidän on ensin lopetettava oman roolimme kaunistelu – ja opeteltava lukemaan rivien välejä sekä Venäjän tarinoista että omistamme.
Raikia ja Gomartia yhdistää yksi selkeä ajatus: tulevaisuus Venäjän naapurissa on pitkä, hankala ja täynnä riskejä – eikä sitä voi hoitaa takaisin “normalisoinnin” kielellä. Se vaatii menneisyyden vilpitöntä läpikäyntiä.
Näin ajatellen Saaren työryhmän raportti on luettava tarkasti, ja itsekriittiikkiä on painotettava myös meille journalismin keinoin kertoville. Mosheksen viesti suuntautuu ennen muuta politiikkaan ja yrityselämään.
Jatkossa arvoista ja turvallisuusperusteista ei pidä tinkiä ensimmäisen houkuttelevan energiadiilin tai “dialogi”-huippukokouksen vuoksi.
