Kansainvälisen politiikan professori Carlo Masala (s.1968) on tunnettu Nato-asiantuntija, joka käsittelee tuoreessa kirjassaan Jos Venäjä voittaa, Venäjän pyrkimyksiä vaikuttaa länsimaihin ja niiden poliittisiin järjestelmiin.
Teoksen on suomentanut Tommi Uschanov; saksankielinen alkuteos Wenn Russland gewinnt, Siltala; Livonia Print, Riika 2025, 126 s.
Kirjoittajan synkkään mutta vahvaan argumentointiin perustuva ennakointi pyrkii ravistelemaan länsimaita pois liiallisesta optimismista ja osoittamaan, mikä kaikki voi olla vaakalaudalla Venäjän mahdollisen voiton seurauksena.
Lännessä kompastellaan turhan toiveikkuuden kanssa ja uskotaan kompromissirauhaan; hidastelu avun antamisessa ja tosiasioiden tunnustamisessa on vahvistanut Venäjän hybridivaikuttamista.
Venäjä pääsee iskemään vastustajansa monin tavoin: moraaliin ja mielipiteisiin vaikuttamisesta on tehty pelon liiketoimintaa, jossa Venäjän tukijat hyödyntävät ydinaseuhkaa ja epävarmuutta.
Pamfelttimainen teos rakentuu skenaarioon, jossa venäläiset joukot hyökkäävät maaliskuussa 2028 Narvaan ja ottavat haltuunsa Hiidenmaan saaren Itämerellä. Tuolloin Venäjää johtaa uusi presidentti – ”vedättäjä” – taloustieteiljä Oleg Obmantšikov (47v.) – Putinin (fiktiivinen) seuraaja, johon länsi ei saa oikein otetta.
Sujuvasti suomeksi käännetty kirja on saanut ansaittua huomiota ilmestyessään Saksassa, jossa Venäjä tunnetaan Suomeakin huonommin. Eikä ymmärrys ole kovin mairittelevaa meilläkään.
Tuoreen Nato-maan asukasta kiinnostaa tietysti se, miten Masala kiinnittää huomiota Yhdysvaltojen rooliin Naton keskeisenä jäsenenä ja sen vaikutukseen transatlanttisiin suhteisiin. Hän kritisoi Yhdysvaltojen epäjohdonmukaista politiikkaa, erityisesti Trumpin hallinnon aikana, mikä on heikentänyt Naton yhtenäisyyttä ja kykyä vastata Venäjän uhkaan.
”Kaikkea sotilaallista apua Ukrainalle on varjostanut ydineskaloitumisen pelko. Apu on tullut aina liian myöhään sotilaalliseen tilanteeseen nähden ja ollut aina liian vähäistä, jotta maa olisi kyennyt puolustautumaan menestyksekkäästi Venäjää vastaan.”
Tämä on nähtävissä Venäjän toimissa Ukrainassa ja muualla Euroopassa, missä se pyrkii horjuttamaan Naton ja Euroopan unionin yhtenäisyyttä. Masala argumentoi, että Venäjän tavoitteena on muuttaa nykyistä maailmanjärjestystä, joka perustuu sääntöihin ja kansainväliseen yhteistyöhön.
Kyse on siitä, mitä tästä skenaariosta voidaan oppia Venäjän kanssa tapahtuvaa vastakkainasettelua varten. Sillä se jatkuu riippumatta siitä, miten ja milloin Ukrainan konflikti päättyy.
Venäjä säilyy Euroopan keskeisimpänä turvallisuuspoliittisena uhkana myös lähitulevaisuudessa.
Venäjää johtaa diktaattori
Masala muistuttaa, että kehityskulku – Yhdysvaltain vetäytyvä rooli ja Venäjän kyky käyttää uhkaa, pelkoa ja hybridivaikuttamista – pelaa “suoraan Putinin pussiin”.
Nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa, jossa Venäjä kytkee yhä vahvemmin ydinasepelotteen osaksi omaa ulkopoliittista peliään, ja Yhdysvaltain presidentin kannanotot tekevät lännen yhteisestä linjasta horjuvamman kuin ehkä koskaan aikaisemmin.
”Se, ettei Venäjän voittamiseksi ole tehty selkeää yritystä, on johtunut myös monien toimijoiden hartaasta toiveesta, että Moskova lopulta ymmärtäisi, ettei tätä sotaa kannata käydä. Jotkut ovat jopa näyttäneet uskovan, että Putin vain odottaa länneltä sopivaa tarjousta tullakseen neuvottelupöytään ja solmiakseen rauhan. Vasta hitaasti – itse asiassa aivan liian myöhään – on käynyt selväksi, ettei Putinilla ole kiinnostusta kompromissirauhaan. Mutta yhä tänäkin päivänä elää toivo, että Venäjän presidentti tulee järkiinsä. Siksi skenaariossa toistuvasti esiin noussut kysymys Venäjän presidentin aikeista on varsin realistinen. Putinin valtaannoususta vuonna 2000 lähtien on toistuvasti vallinnut virheellinen käsitys, että hän on lopulta aivan yhtä kiinnostunut diplomaattisista ratkaisuista kuin demokraattiset kollegansa. Aivan liian kauan, ja joissakin tapauksissa yhä edelleen, Putinia ei ole haluttu nähdä sellaiseksi kuin hän on, diktaattoriksi, jolle voimankäyttö on oikeutettu väline ajaa sitä, mitä hän pitää Venäjän etuna. Tämän on muututtava, jos länsi haluaa selvitä skenaarioni kaltaisessa tilanteessa.”
Venäjän ydinaseuhka pysyy julkisessa keskustelussa, koska sitä propagoivat ihmiset, joista kaikki eivät edes tajua toimivansa Venäjän hyödyksi.
Masala viittaa ”pelkoyrittäjiin” (Angstunternehmer), jotka perustavat vaikuttamisensa uhkaan ja pelotteluun – aivan kuten Putin ydinasepuheillaan ja Trump epäjohdonmukaisilla Nato-lupauksillaan.
Ryhmä on luonut kansalaisten ja poliittisen eliitin kokemasta täysimittaisen eskaloitumisen pelosta eräänlaista liiketoimintaa. Jo ennen täysimittaisen hyökkäyksen alkua he kannattivat kaikkien Moskovan vaatimusten hyväksymistä.
Heihin törmää helposti myös suomeksi somessa. Masala kuvaa käsitteellään monimuotoista joukkoa toimijoita, jotka vaikuttavat sekä poliittiseen eliittiin että laajempaan väestöön.
Heidän porukassaan on niin ideologisia Venäjän tukijoita kuin entisiä sotilashenkilöitä ja toimittajia sekä akateemisia tutkijoita, joita tukee suuri määrä sosiaalisen median käyttäjiä ja trolleja.
Pelolla ratsastaminen haastaa länsimaita ja erityisesti Eurooppaa: kollektiivinen turvallisuus ja ennustettavuus murtuvat, kun suurvallat eivät enää sitoudu vanhoihin sopimuksiin, vaan käyttävät syntynyttä epävarmuutta hyväksi.
Rauhaa ydinaseella uhkaamalla
Erityisen kiinnostavaksi Masalan kirjan lukemisen tekee todellisuus, jossa Venäjä pyrkii näyttäytymään merkittävämpänä kuin se nykyisin voi mitenkään olla.
Venäjän yritykset todistaa, ettei se ole eristyksissä, vain vahvistavat asian todellisuutta.
Venäjän hallitsemisen nykymetodeja täytyy ajatella laajemmin hybridisodankäynnin oloissa, jossa käytetään sekä virtuaalisia hyökkäyksiä että perinteisten diktatuurien sortokeinoja.
Euroopan yli keskustelevien Trumpin ja Putinin puheet sekä heidän toimintansa näyttäytyy Masalan skenaarioiden kautta konkreettisena esimerkkinä siitä, miten lännen keskinäinen epäluottamus ja strategiset eroavaisuudet voivat rapauttaa pelotetta ja avata Venäjälle ikkunan laajentaa aggressiotaan – erityisesti, jos ydinaseuhkailun ja narratiivien keinoin saadaan länsi epäröimään.
”Vaikka Donald Trump tarvitsee onnistuneet neuvottelut Putinin kanssa, koska hän on luvannut sellaiset, Venäjällä on vain vähän kannustimia ryhtyä nopeisiin neuvotteluihin. Putin voi päinvastoin odottaa, kunnes saa haluamansa, tai hän voi keskeyttää neuvottelut ja antaa joukkojensa jatkaa taistelua. Trump on jo luopunut valttikorteistaan, joita hän olisi voinut käyttää painostaakseen Putinia. Eikä Putinin kaltainen kokenut KGB:n mies pelkää Trumpin epävakaata käytöstä.”
Tuoreet analyysit Trumpin puheista osoittavat, että hänen hallintonsa viestintä ja linjaukset ovat aiempaa enemmän yhteneviä Kremlin narratiivin kanssa: Yhdysvaltain presidentin lausunnoissa on alettu painottaa “rauhan etsintää” ja annettu ymmärtää, että Ukrainan kohtalo ei ole Yhdysvaltain ykkösprioriteetti.
Masalan mukaan juuri tällainen käänne avaa Venäjälle mahdollisuuden edetä Baltiaan tai muualle Eurooppaan ilman yhtä selkeää pelotetta.
Puolustaako Yhdysvallat meitä?
Kirjan johtoajatuksena on esittää se, miten Venäjän hyökkäys Viron Narvaan voisi muuttaa maailmaa Venäjää Putinin jälkeen johtavan kuvitteellisen uuden presidentin aikana.
Keskeinen Masalan teesi on, että mikäli Venäjä saisi voiton Euroopassa – esimerkiksi Ukrainassa, Baltian maissa tai muualla – tämä kyseenalaistaisi Naton viidennen artiklan ja koko liittouman uskottavuuden. Jos länsi ei voisi taata jäsenmaidensa puolustusta, koko turvallisuusrakenne murenisi.
”Ja jos tarkastellaan Naton historiaa vuodesta 1949 lähtien, eurooppalaisten Naton jäsenvaltioiden keskeisenä pelkona on aina ollut se, että Yhdysvallat ei ehkä täytä velvoitteitaan kollektiivisen avun puitteissa. Jotkut jäsenvaltiot kyseenalaistivat toistuvasti, ottaisiko Yhdysvallat riskin New Yorkin tuhoutumisesta Hampurin vapauttamiseksi. Jos nämä pelot vallitsivat aikana, jolloin Neuvostoliiton ja Varsovan liiton aiheuttama uhka oli olemassa koko Euroopalle, niin tänään herää entistä enemmän kysymys siitä, miksi Yhdysvaltain lisäksi myös seillaisten valtioiden kuin Portugalin tai Espanjan (vain kaksi esimerkkiä mainitakseni) pitäisi vaarantaa sotilaidensa ja siviiliensä henki hyvin rajallisen alueellisen eskalaation tapahtuessa. Juuri tämän kysymyksen Venäjä kysyy itseltään. Ja jos haluamme välttää skenaariossani kuvatun kaltaisen testin, meidän on varmistettava, että Moskova vastaa kysymykseen meidän eduksemme. Tämä tarkoittaa, että Kremlin laskelmissa tällaisen toiminnan riskiä pidetään suurempana kuin mahdollista hyötyä.”
Masala avaa myös hybridisodan käsitettä, joka on tullut yhä keskeisemmäksi Venäjän strategisessa ajattelussa. Hybridisota yhdistää perinteiset sotilaalliset toimet ja epäsymmetriset taktiikat, kuten kyberhyökkäykset ja disinformaatiokampanjat.
Masalan mukaan Venäjän käy länsimaita vastaan informaatiosotaa, kyberhyökkäyksiä ja proxy-sotaa horjuttaakseen demokratioita. Nämä elementit tekevät siitä erityisen vaarallisen vastustajan.
Tämä näkemys on linjassa muiden tutkijoiden, kuten Mark Galeottin ja Andrew Monaghanin, kanssa. Nämä ovat korostaneet Venäjän kykyä hyödyntää sotilaallisia ja ei-sotilaallisia keinoja saavuttaakseen strategisia tavoitteitaan ilman suoraa konfliktia.
Nato tarvitsee selkeämmän strategian
Pohjois-Atlantin sotilasliiton pitäisi kirjoittajan mukaan ottaa strategiassaan vahvasti huomioon Venäjän hybridisodan uhka ja ydinaseiden käytön mahdollisuus niin kuin järjestön entinen pääsihteeri Jens Stoltenberg ja aiempi komentaja James Stavridis, ovat toistuvasti sanoneet.
Masala painottaa, että lännen – erityisesti Euroopan ja Naton – on tunnistettava muutoksen logiikka ja kehitettävä omaa kriisinsietokykyään, yhteistyötään ja pelotteitaan.
Vain näin voidaan estää autoritaarisen opportunismin ja suoran vallankäytön läpimurto.
Maailma, jossa johtajat vaikuttavat toimivan itsevaltaisesti, on vaarallinen juuri siksi, että epäselvyys ja epävakaus ovat osa strategiaa – ja siihen täytyy vastata aktiivisesti, ei passiivisesti.
”Vaikka lähes kaikki puolustusministerit, kaikki yleisesikuntien päälliköt ja jopa muutamat valtiojohdon edustajat varoittavat, että Venäjän imperialismi ei lopu Ukrainaan; että Venäjä valmistautuu sotilaallisesti jo seuraavaan siirtoon; ja että Naton ja Venäjän välistä sotilaallista konfliktia ei voida sulkea pois tulevaisuudessa, suuri osa väestöstä suhtautuu ennusteisiin edelleen epäilevästi. Ei heitä ole varsinaisesti syyttäminen siitä. He näkevät päivittäin Venäjän asevoimien Ukrainan alueen valloituksessa kärsimät suuret mies- ja materiaalitappiot. Tämä herättää aiheellisesti kysymyksen siitä, miten Venäjä pystyisi toteuttamaan uuden laajamittaisen sotilasoperaation, erityisesti Natoa vastaan, vain muutaman vuoden kuluttua. ”
Carlo Masalan ”Jos Venäjä voittaa” tarjoaa arvokkaan panoksen keskusteluun Venäjän ulkopolitiikasta ja sen vaikutuksista kansainväliseen turvallisuuteen. Teos korostaa Venäjän strategista uhkaa ja sen pyrkimyksiä muuttaa nykyistä maailmanjärjestystä.
Joillekin lukijoille Masalan kriittinen suhtautuminen erityisesti Trumpin hallintoon voi herättää keskustelua puolueettomuudesta, ja kuvitteellinen hyökkäys Narvaan saattaa tuntua liian kaukaa haetulta pohdinnalta.
Minä jäin kuitenkin vain pohtimaan sitä, miten tuntemani ”länsi” voi säilyttää yhtenäisyytensä ja toimintakykynsä muuttuvassa maailmassa.
**
Linkki Jakke Holvaksen luotsaamaan YLEn Kulttuuriykkösen podcastiin 29.päivä heinäkuuta.
Jos Venäjä voittaa Ukrainan sodan – millaisia silloin ovat lähivuodet? Voidaanko tähänastisten tapahtumien pohjalta päätellä todennäköinen tulevaisuuden kehityskulku? Saksalaistutkija Carlo Masala kirjoitti skenaariokirjan ”Jos Venäjä voittaa”. Sen suomensi tuoreeltaan Tommi Uschanov, joka on studiovieraana.
