Euroopan johtajat näyttäytyvät kyvyttöminä, Putin on johdonmukaisesti “aina oikeassa”, ja Eurooppa hivuttautumassa kohti Venäjän asettamia ehtoja ja kompromissia Ukrainassa Yhdysvaltojen varjossa.
Venäjän propaganda sitoo nämä kolme teemaa yhdeksi kehykseksi: Euroopan poliittinen johtajisto on heikko, Putin ennakoi historian suunnan, ja länsi myöntää tämän – joskin vastentahtoisesti.
**
Venäjän ykköskanavan Vesti nedeli -viikkokatsauksen Grönlantia käsittelevässä osuudessa asetelma tihennetään arktiseen mittakaavaan. Ohjelma näyttää, miten Trump uhkaa tulleilla niitä eurooppalaisia liittolaisia, jotka eivät taivu saaren “kauppaan”, ja muuttaa Grönlannin konkreettiseksi mittatikuksi, jolla mitataan Euroopan suvereniteetin todellinen syvyys: Washington määrittelee, kenen turvatakuiden alle saari kuuluu.
Eurooppalaiset johtajat joko nielevät nöyryytyksen tai vetävät pienen tarkkailijajoukkonsa kiireesti pois Nuukista.
Arktinen kriisi nivoutuu näin Ukrainan sodan, energia‑infran ja toisen maailmansodan historian rinnalle osaksi jatkumoa, jossa Eurooppa näyttäytyy Naton heikompana osapuolena ja Venäjä ainoana toimijana, joka tietää, mitä se haluaa sekä pohjoisessa että etelässä.
Stubbin golfitaito ei riitä
Suomalaisilla on myös aivan oma rooli Venäjän sodanajan propagandassa. Presidentti Alexander Stubb vilahtaa lähetyksessä hetken kuin uutisotsikossa: Eurooppa etsii kuumeisesti neuvottelijaa Moskovaan.
Esillä on ollut useita nimiä alkaen Italian entisestä pääministeristä Mario Draghista. Ja kun sopivia ehdokkaita ei ole tahtonut löytyä, on muistettu myös Suomen presidentti.
Venäjän television johtajan ja viikkokatsauksen vetäjän, Dmitri Kiseljovin, juonnolla ohjelma leikkaa Valdain foorumin tv-arkistoon, josta tehdyssä tallenteessa Putin tuo esiin epäilynsä presidentistämme. Putin vitsailee Stubbin golf-taidoista – “se on hyvä, mutta ei riitä” – ja kysyy, missä on varsinainen perspektiivi.
Stubbin merkitystä Ukrainan sodan neuvottelijana ei siis arvioida vakavasti lainkaan: hänestä tehdään esimerkki eurooppalaisesta kevytsarjalaisesta, jonka rooli on enemmän koominen kuin diplomaattinen ja joka kertoo Moskovan silmissä ennen kaikkea Euroopan omasta linjattomuudesta.
Viesti on selvä: Eurooppa ei osaa määritellä, miten Venäjän kanssa tulee neuvotella.
Kiseljovin propaganda ydin on toistaa Putinin olleen aina oikeassa tämän näkemyksessä Venäjästä Euroopan turvallisuusjärjestelmän pohjana, jonka ympärille uusi sopimusmaailma väistämättä muotoutuu.
Jo lähetyksen aluksi kerrattiin, kuinka Putin otti Kremlissä vastaan uusien suurlähettiläiden valtakirjat Ranskasta, Italiasta, Norjasta, Ruotsista ja Itävallasta. Seremoniapuhetta tämä käytti alustana analyysille kansainvälisen järjestelmän ”degeneraatiosta” — rappeutumisesta. Lännen yksipuoliset toimet ja vahvemman oikeus — ajatus, että voima korvaa oikeuden — ovat hänen mukaansa korvanneet diplomatian monologilla, jossa kuunnellaan vain omaa ääntä.
Putin hahmottelee ihannetilaa, jossa jokaisella valtiolla on oikeus omaan kehitysmalliinsa ja kulttuuriinsa ja jossa turvallisuus on ”todella kattavaa, tasa-arvoista ja jakamatonta” — siis turvallisuutta, jota ei rakenneta toisen kustannuksella.
Historia on Putinin puolella: Münchenin ennustus vuonna 2007
Ukrainan sota kuvataan seuraukseksi siitä, että Nato on vuosia laajentunut kohti Venäjän rajoja ”vastoin meille annettuja julkisia lupauksia”, samalla kun Moskova on tarjonnut käytännönläheisiä omia ehdotuksiaan eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään.
Venäjä esitetään rauhallisena pitkän linjan suunnittelijana, joka varautui sopimusjärjestyksen murtumiin jo ennen Yhdysvaltain irtautumisia Maailman terveysjärjestöstä, WHO:sta, Pariisin ilmastosopimuksesta ja muista kansainvälisistä järjestöistä.
Propagandassa muistutetaan jälleen kerran Putinin Münchenin vuoden 2007 puheesta, jossa tämä varoitti yhden valtion — käytännössä Yhdysvaltain — oikeusnormien ulottumisesta oman alueen ulkopuolelle taloudessa, politiikassa ja humanitaarisella alalla.
Kun Trumpin Yhdysvallat nyt käyttää tulleja, sanktioita ja järjestöistä vetäytymistä avoimesti oman etunsa ajamiseen, Vesti nedeli esittää tämän todisteeksi siitä, että Putin ”ennakoi tulevan” ja että Euroopan on pakko nähdä Venäjä keskeisenä sopimuskumppanina, ei uhkana.
Narratiivia tukevat valikoidut eurooppalaiset äänet. Lähetys nostaa esiin Friedrich Merzin, toteamassa, että Venäjä on eurooppalainen maa ja että EU:n ja Saksan on löydettävä sen kanssa kestävä tasapaino. Slovakian pääministeri Robert Fico kertoo, että sota päättyy väistämättä neuvottelemalla ja että illuusiot sotilaallisesta voitosta on hylättävä. Ranskan presidentin Emmanuel Macronin ja Italian pääministeri Giorgia Melonin puheista poimitaan sävyjä, jotka kuulostavat tutulta: Euroopan on ”aloitettava dialogi Venäjän kanssa” — vielä ilman puhelinsoittoa, mutta kielellä, joka lähenee Venäjän vuosia toistamaa turvallisuusretoriikkaa.
Sama viesti korostuu kuvilla suurlähettiläiden käytöksestä. Itävaltalainen lähettiläs jää seremonian ja yhteiskuvan jälkeen juttelemaan Putinin kanssa, ikään kuin vastahakoisesti poistuen. Leikkaus sidotaan Kiseljovin selostukseen Euroopan muuttuneesta äänensävystä: vielä ”eilen” suhtautuminen oli ylimielistä, nyt sama näyttämö muistuttaa jonoa Kremlin portaille. Eurooppa etsii uutta asemoitumista, jossa Moskova nähdään politiikan kiintopisteenä.
Kansanmurha vai puolustussota? Historia Suomea vastaan
Suomella on lähetyksessä synkempi historiallinen rooli. Pitkä segmentti palaa toiseen maailmansotaan, jossa suomalaiset kuvataan Saksan liittolaisina ja Suur-Suomen edistäjinä. Tavoitteena esitetään olleen etnisesti yhtenäinen valtio ilman slaavilaista väestöä. Esille nostetaan Mannerheimin heinäkuussa 1941 antama käsky, jossa venäläinen siviiliväestö määrätään pidätettäväksi ja siirrettäväksi keskitysleireihin. Miehitetyn Itä-Karjalan suomalaistaminen ja leirien kurjien olosuhteiden esitetään johtaneen suureen määrään siviiliuhreja.
Kommentaattori nimeää tämän kansanmurhaksi. Suomen toiminta venäläisiä siviilejä ja sotavankeja kohtaan kuvataan järjestelmälliseksi tuhoamiseksi, jonka uhrimääriä ei tunneta tarkasti — ja jota ”Suomessa ei mielellään muistella”.
Samalla kyseenalaistetaan suomalaisen historiankirjoituksen myytti, jonka mukaan liitto Hitlerin Saksan kanssa oli vain keino palauttaa talvisodassa menetetyt alueet.
Venäläisessä historian versiossa Suomen ja Saksan tavoitteena oli alusta asti Leningradin tuhoaminen, Venäjän pilkkominen ja pohjoisen laajojen alueiden liittäminen Suur-Suomeen.
Sama jakso väittää, että suomalaiset joukot sulkivat pohjoisen saartorengasta, valtasivat suuren osan Neuvosto-Karjalaa ja ulottivat asemansa Vienanmeren–Itämeren kanavalle. Leningradin saartoon osallistuivat saksalaiset ja suomalaiset sekä espanjalainen Sininen divisioona, jonka puolustus Krasnyi Borissa helmikuussa 1943 viivytti saarron murtumista.
Suomen osuus Leningradin piirityksessä istutetaan osaksi Saksan hyökkäystä, ja nykyinen suomalainen turvallisuusasema — Nato-jäsenyys, ”pohjoisen saartorenkaan” jatke — kytketään pitkään jatkumoon, jossa Suomi nähdään aina piirittäjänä, ei uhrina.
Vesti nedelissä kuva on päinvastainen: Venäjää vastaan on hyökätty, sen kaupunkeja on saarrettu ja sen väestöä on pyritty hävittämään — ja samat toimijat, erityisesti suomalaiset ja saksalaiset, istuvat nyt Naton pöydissä syyttämässä Venäjää aggression synnistä.
Tämä historiallinen kehyskertomus vastaa lännen väitteeseen, jonka mukaan Venäjä olisi aina hyökkääjä eikä koskaan hyökkäyksen kohde.
Vesti nedelissä kuva venäläisestä historiasta on päinvastainen: maata vastaan on hyökätty, sen kaupunkeja on saarrettu, sen väestöä on pyritty hävittämään – ja samat toimijat, erityisesti suomalaiset ja saksalaiset, istuvat nyt Nato-pöydissä syyttämässä Venäjää aggression synnistä. Tähän sopii kertomus siitä, miten Jugoslaviaa pommitettiin ja kansalaisilta vietiin sähköt ja vesi. Tällä kertomus nykyisestä Ukrainasta asettuu osaksi lännen pitkäkestoista mallia käyttää sotilaallista voimaa ja siviili-infraa painostuskeinona – samalla kun Venäjää syytetään juuri tästä.
Median tehtävä: vahvistaa kuvaa miehestä, joka on aina oikeassa
Vesti nedeli -ohjelman sisäinen logiikka sitoo yhteen historian, nykyisen sotanarratiivin ja väitteen sopimusjärjestelmän murroksesta.
Koska Venäjää vastaan on heidän mukaansa ennenkin hyökätty ja sääntöjä rikottu, Moskova on ”pakotettu” puolustamaan itseään Ukrainassa ja rakentamaan moninapaista maailmanjärjestystä, jossa länsi ei yksin määrää pelisäännöistä.
Journalistit ja media ova Venäjällä kertomuksen ytimessä. Joka sunnuntaiseen tapaan ykköskanavan lähetysvirta liukuu mainoskatkoa ennen Moskva. Kreml. Putin -ohjelman traileriin, jossa presidentti esiintyy milloin metrojunan ohjaamossa, milloin esittelemässä itseohjautuvaa raitiovaunua. Katsojalle luvataan ”ennennäkemättömiä kuvia” sekä presidentin työstä että toimittajien ”sankarillisesta arjesta”.
Viikon pääaiheita on tietysti yhdeksänvuotias koululainen, joka soitti ennen juhlapyhiä Putinin ”suoralle linjalle”, sai tammikuussa Pavel Zarubinin ohjauksessa tehdä ensimmäisen tv-reportaasinsa Kremlissä.
Tämä lämmin, lähes perhealbumimainen hetki kertoo, miten johto arvioi ja palkitsee toimittajia: lojaalisuus, kyky upota viralliseen tarinaan ja halu personoida presidentti myötätuntoiseksi, kansanmieheksi palkitaan näkyvyydellä ja symbolisella läheisyydellä valtaan.
Myös Kiseljovia on kansainvälisissä analyyseissä kuvattu henkilökohtaiseksi propagandistiksi: toimittajaksi, josta on tullut Putinin politiikan kasvot ja joka käyttää viikoittaista uutiskoostetta strategisen narratiivin ylläpitoon, ei kansalaisia palvelevaa tiedonvälitykseen.
Ympyrä sulkeutuu – Merz ja Fico ”heräämisen” ääninä
Suomalainen neuvottelija – Stubb, ja tämän rooli on selkeästi yksi viikon ajankohtainen kiinnekohta kertomuksessa, jossa ydinsanoma ei ole muuttunut muutamaan vuoteen: Venäjä puolustautuu, ei hyökkää; länsi pettää lupauksensa, käyttää voimaa ja pakottaa muut omiin sääntöihinsä; Eurooppa on menettänyt suvereniteettinä Washingtonille ja herää hitaasti palaamaan neuvotteluihin Moskovan kanssa.
Uutiskuvat vaihtuvat — Itä-Ukrainan, Donbassin ”vapautetut” kaupungit, Grönlannin kriisi, Itä-Karjalan leirit, Naton Jugoslavia-arkisto — mutta jokainen jakso päätyy samaan johtopäätökseen Putinin oikeassa olemisesta ja lännen kaksinaismoralismista.
Propagandassa tämä kertaus ei ole mekaanista, vaan dramaturgisesti rytmitettyä. Uusi nimi sidotaan vanhaan käsikirjoitukseen niin, että katsoja kokee saavansa tuoretta tietoa, vaikka tarina pysyy samana. Tietyt aiheet pysyvät lähetyksissä viikosta toiseen, ja Putinin ajattelua selittäviä lainauksia kierrätetään vuodesta toiseen, jopa kahden vuosikymmenen takaa.
Toisteisuus on osa menetelmää.
Näin Vesti nedeli sitoo yhteen Suomen historian, Ukrainan sodan, Euroopan oletetun neuvotteluhalun ja toimittajien roolin — vahvistaen viikko toisensa jälkeen kuvaa maailmasta, jossa vain yksi päähenkilö on johdonmukainen ja ”aina oikeassa”. Kun länsi pettää, Venäjä puolustautuu ja vain yksi mies näkee selvästi.
Grönlannin osalta kyse ei ole vain yhdestä saaresta, vaan siitä, että eurooppalainen suvereniteetti on ohjelman maailmankuvassa illuusio – lopulta Yhdysvallat määrittelee, mitä Naton turvatakuut, arktinen turvallisuus ja jopa eurooppalainen maantiede tarkoittavat, ja Eurooppa sopeutuu, koska sillä ei ole kykyä eikä tahtoa puolustaa itseään ilman amerikkalaista voimaa.
Eikä Venäjällä tietenkään unohdeta Kiinan suhdetta. Pekingin päättäjät esitetään arktisen neuvoston jäsenyyttä tavoittelevana voimana, joka haluaa läpikulun pohjoista meritietä pitkin. Samalle reitille, jolta Venäjän parhaat ydinsukellusveneet nousevat Atlantille.
Tanskan ja Grönlannin yritykset tasapainoilla kuvataan epätoivoisena: Kööpenhamina lupaa lisää laivoja, drooneja ja hävittäjiä arktiselle alueelle, kirjaa someen halunsa “vahvistaa yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa” ja viittaa vielä kerran vanhaan sopimukseen, mutta Vesti nedelille tämä on vain signaali siitä, että eurooppalaiset ovat valmiita maksamaan enemmän ilman todellista vastinetta.
