Ulkoministeriön strategiajohtajan, ulkoasiainneuvos Antti Helanterän Muistiinmerkintöjä Moskovasta (Siltala, 320 s., 2026) teos on enemmän kuin ajankohtainen analyysi Venäjän nykytilasta. Se on myös henkilökohtainen kertomus siitä, miten päätökset ja ymmärrys syntyvät epävarmuuden keskellä.
Kollegan mielestä muistelmien tekijäksi monikertainen Moskovan kävijä on vielä kovin nuori (s.1971), mutta Helanterän viesti on tyly ja yksinkertainen: Venäjä ei ole enää Euroopan energiakumppani vaan turvallisuusuhka.
Tämä ei ole vain Helanterän oma tulkinta, vaan käytännössä Suomen turvallisuuspolitiikan uusi peruslause.
Muistiinmerkintöjä Moskovasta on sujuvaa kerrontaa unohtamatta historiaa, vaikka Helanterä maantieteilijä onkin. Kirjoittaja kuvaa riittävästi maan lähihistoriaa kehystäen sitä, miten Venäjä ajautui 1990-luvun alkutilanteeseensa omien valintojensa kautta – eikä pesäeroa entiseen koskaan tehty.
Helanterä kirjoittaa naapurista, jota hän on katsonut kuin Tarantinon elokuvaa – ”siinä on kiehtova juoni, hyvin rakennettuja henkilöhahmoja ja säännöllisin välein siirrytään väkivaltaan.”
Venäjä turvallisuusuhkana, ei kumppanina
Venäjä ei ole palaamassa kumppaniksimme, eikä EU enää rakenna politiikkaansa oletukselle Venäjän integroitumisesta länteen – vaan pysyvästä vastakkainasettelusta.
Kirjan olemukseen kuuluu nopeus: koska raja on kiinni ja Venäjää koskeva tieto alkaa olla satunnaista, on oikea hetki jakaa tietoa laajemmin nyt, ei vasta vuosien kuluttua.
Siksi Helanterää kutsutaan ansaitusti moniin Venäjää koskeviin tilaisuuksiin.
Paasikivi-seuran maaliskuun 2024 esitelmä – noin puolitoista vuotta ennen kirjan julkaisua – paljastaa kiinnostavan eron julkisen esiintymisen ja kirjoitetun teoksen välillä. Esitelmässä Helanterä selittää ja tiivistää; kuulija saa valmiin argumentin.
Paasikivi-seuran esitelmä on katsottavissa:
Kirjassa sama tieto elää toisin. Teoksen analyyttinen rakenne ilmenee päiväkirjamerkintöjen kautta – duuman vaalien tulosten odottelu 20. syyskuuta 2021, tammikuun 2022 aamiaisanalyysi, tammikuun lopun tilannekatsaus piirissä, jossa “kaikki hapuilivat”.
Lukija saa kokemuksen siitä, miten johtopäätökset syntyvät. Aineistona ovat hetket, jolloin asioista ei vielä ollut varmuutta.
Kuvaus Moskovasta johdonmukaisesti synkkä
Sodan ja väkivallan hyväksyminen ei perustu pelkästään propagandan tekniseen ylivoimaan, vaan pitkään jatkuneeseen lojaalisuus- ja alistumiskulttuuriin, joka tekee äkkikäännökset epätodennäköisiksi. Venäläinen enemmistö sopeutuu eikä kapinoi, ja hyväksyy sodan ”otettuna” ratkaisuna, koska näkyviä vaihtoehtoja ei ole.
Helanterä pystyy tunnistamaan kansan näkemykset tarkemmin kuin useimmat ulkopuoliset tarkkailijat. Sota Ukrainassa ei ole reaktio yksittäiseen Nato-päätökseen, vaan jatkumoa pyrkimykselle palauttaa kadotettu suurvalta-asema.
Kirjaa huhtikuussa yleisökeskustelussa Helsingissä esitellyt Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen esihenkilö, Jussi Niemeläinen kuvaa teoksen ansioksi erityisesti sitä, että siinä on ”loistavia kiteytymiä, kuten ’Venäjällä on hyvin kehittynyt palvelukulttuuri – valitettavasti se koskee lähinnä tiedustelupalveluja’.”
Niemeläinen kehuu kirjan kykyä tiivistää monimutkaisia ilmiöitä osuvin ja yleistajuisin ilmaisuin, jotka jättävät vaikuttavan jäljen lukijaan.
Rosebudin keskustelutilaisuus on katsottavissa:
Suomelle ja EU:lle Helanterä vetää selkeän johtopäätöksen. Suhteemme Venäjään ovat pitkällä aikavälillä riskinhallintaa, ei sisältöä; paluuta edes vuoden 2019 tasolle ei ole nähtävissä.
Venäjällä ei ole enää kannustimia toimia kuten ennen vuotta 2022, ja se näkee MAGA-tyyppisen USA:n tai Kiinan mallin Eurooppaa houkuttelevampina vertailukohtina.
Miksi äkkikäännökset ovat epätodennäköisiä?
Helanterän varoitus liian optimistisista odotuksista on keskeinen. Koska Venäjän sisältä ei toistaiseksi näy merkkejä laajasta mielipidemurtumasta, on sitä tärkeämpää vaalia maanpaossa elävää historiatietoisuutta ja -osaamista.
Se voi tulevaisuudessa toimia muistivarantona ja henkisenä infrastruktuurina toisenlaiselle Venäjälle – kun aika koittaa.
Helanterän johtopäätös on karu mutta johdonmukainen siten, että ymmärrys ei poista uhkaa, se auttaa rajaamaan sen. Paluuta entiseen ei ole, ja Moskovan vinkkelistä katsottuna länsi on se, joka on muuttunut – ei Venäjä.
Minulle teos tarjoaa suomalaisen institutionaalisen perspektiivin siitä prosessista, jota venäläiset maanpaossakin olevat journalistit katsovat sisältä.
Helanterä painottaa, että hänelläkin oli Moskovassa loppuun asti harvoja mutta arvokkaita tietolähteitä: luettavana ja katsottavana korkeatasoista journalismia, jonka vaikuttavuus oli kuitenkin mitätön valtavirran yksiäänisyyteen verrattuna. Myös hyvin laadukas viihdetarjonta sai jatkaa, kun ei haastanut Putinin vetämää poliittista sanomaa.
Yhteiskuntasopimuksen käsite on kirjassa vahva.
Helanterä tarkastelee, miten kulutus ja elintaso korvasivat poliittisen osallistumisen; miten nuoret kaupunkilaiset saivat vapauden valita kuluttajina mutta eivät kansalaisina; miten tähän tyydyttiin yhden sukupolven historiallisena virheenä.
Tämä on täsmälleen se ympäristö, jossa mediakin yrittää rakentaa luottamusta yleisöön, joka oli opetettu olemaan poliittisesti passiivinen.
Pitkä kokemus ja ymmärrys Venäjästä näkyy myös siinä, miten Helanterä kirjoittaa lähihistoriasta. Näin hän kertaa esimerkiksi sen, kuinka Boris Jeltsinin uudelleenvalintakampanja hoidettiin vuonna 1996, jolloin päätoimittajat kutsuttiin Kremliin ja heille kerrottiin suoraan – “Ei vaihtoehtoa!”.
Tämä 1990-luvun dokumentaatio, opinnot Moskovassa vuosikymmen lopulla ja suurlähettiläsajan sekä diplomaatin työn koko kirjo 2000-luvulla yhdessä muodostavat kokonaiskuvan siitä, miten Venäjän median pelisäännöt muutettiin vaihe vaiheelta.
Helanterän kirjallinen erityisyys on se, että hän tekee näkyväksi tavan, jolla retrospektiivinen analyysi rakentuu. Itselläni on melko hyvä kuva siitä, miten ulkomaille toimituksensa rakentaneet Meduza, Novaja Gazeta Europe ja Dožd kuvaavat saman järjestelmän rapautumista median näkökulmasta; Helanterä kuvaa sitä ennen muuta Kropotkinskaja pereulokilla Moskovassa sijaitsevasta edustustosta katsoen. Yhdessä nämä täydentävät toisiaan.
Suomalainen Venäjä-diplomatia kirjasarjana
Helanterä havainnollistaa suurlähettilään työtä suunnistamiseksi. Ja mitä tärkeämpi posti, sen enemmän korostuu valtioneuvoston ja valtiojohdon edustaminen ja näille tärkeiden asioiden edistäminen.
Kirjoittaja vertaa omaa alkuaan Moskovassa edustuston päällikkönä päivävalossa suunnistamiseen; yöksi laji vaihtui 2022, eikä se ollut enää sama kuin tämän 19 edeltäjällä. Vaikka edeltäjältä saa vinkkejä, maastossa on yksin ja sää voi vaihtua.
Suomalainen Venäjä-diplomatia tuottaa mainioita teoksia
Kaikki lukemani teokset ovat tekijöidensä näköisiä – vaikka kohteena ovat samat instituutiot, sama naapuri, sama pitkä historia. Suurlähettiläs Arto Mansalan Kohti kaaoksen pitkää tietä (2015), kirjoitettu seitsemän vuotta eläkkeelle siirtymisen jälkeen, on diplomatian muistelmien harvinainen klassikko: neljän vuosikymmenen kokemus, hillitty tyyli, historiaa valaiseva yksityiskohtien rikkaus.
Suurlähettiläs Hannu Himanen puolestaan teki Länttä vai itää -teoksellaan (2017) sen, mitä harvat istuvat tai juuri eläköityneet suomalaisdiplomaatit tekevät: sanoi ääneen sen, minkä moni tiesi mutta ei sanonut. “Suomi Natoon!” oli viesti, joka ei silloin vielä ollut itsestään selvä. Ratkaiseva ero näiden teosten välillä on siinä, millä etäisyydellä ne on kirjoitettu suhteessa elettyyn aikaan.
Helanterä on tehnyt kirjassaan valintoja eri tavoin kuin Mansala tai Himanen. Hän anonymisoi kaikki keskustelukumppanit, koska he luottivat häneen eikä hän halua saattaa heitä vaaraan – vaikka he hyvinkin saattavat yhä olla vaarassa. Tämä on eettinen ja kunnioitettava valinta, mutta se myös vaikeuttaa sen näyttämistä, mihin kirjoittajan tiedollinen auktoriteetti perustuu.
Kolmen teoksen kaari on samalla kertomus siitä, miten Suomen virallinen kieli Venäjästä muuttui. Mansala kirjoittaa naapurista, jota pitää ymmärtää pitkässä perspektiivissä. Himanen rakentaa kuvaa naapurista, jonka informaatioaggressioon pitää vastata.
Helanterän teos täydentää mainiosti venäläisten journalistien ja tutkijoiden näkemyksiä. Se tarjoaa diplomatian perspektiivin siihen, mitä venäläinen media ja yhteiskunta kokevat sisältä päin.
Venäjään syvällisesti paneutuvaa kirjallisuutta ei ole liiaksi. Venäjä kiinnostaa nykyisin yhä vähemmän kuin silloin, kun kävimme naapurin kanssa kauppaa.
Omassa työssäni – blogissani ja Epäluottamus-projektissa – tämä kokonaiskuva on korvaamaton. Se muistuttaa meitä siitä, että Venäjän ymmärtäminen vaatii monitieteistä lähestymistapaa: media, historia ja diplomatia kulkevat käsi kädessä.
- Arto Mansala: Kohti kaaoksen pitkää tietä
- Hannu Himanen: Länttä vai itää
-
Jussi Niemeläinen – Muurista muuriin – Reportaasi Venäjän länsirajasta
