Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Jussi Niemeläisen teos Muurista muuriin (Siltala, 2025) on enemmän kuin tulkinta; se on kokeneen journalistin dokumentti ajasta, jossa naapurimaan autoritaarisuus muuttui diktatuuriksi, ja Suomi joutui selviytyäkseen navigoimaan uusilla, vaarallisilla vesillä.
Luen kollegan teosta kuin elämäkerrallista tilitystä, joka on tehty ajankohtaan, jolloin paluuta entiseen ei ole, mutta josta Niemeläinen ehtii vielä kirjoittamaan lisääkin.
Reportaasi länsirajasta -teos on minusta mainio todiste siitä, miten paljon ehtivä ja tarkkanäköinen toimittaja kokee ja kuinka monista erilaisista kohtaamisista ja tiedonmuruista analyysit syntyvät.
Toimittaja pitäytyy tutkijan tavoin tiukasti tosiasioissa, (tieto)kirjailijalla on enemmän vapauksia.
Niemeläinen on koonnut omat ajatuksensa selkeästi kirjoitettuun muotoon. Tehtävä ei ole helppo, kun uusi todellisuus on myllertämässä tuntemaamme maailmaamme – kokonaan.
Minulle kirjan johtolauseeksi käy seuraava lainaus teoksen loppupuolelta suomalaisten poliitikkojen ajatuksia kokoavasta luvusta.
”Uutta aikaa oli eletty jo yli kolme vuotta. ”
Epäluuloinen Putinin kaappasi Venäjän historian
Kirjan ytimessä on ymmärrys siitä, miten Vladimir Putin (s.1952) näki Venäjän johdossa maailman muuttumisen. Esimerkiksi käy hyvin se, mitä Ukrainassa tapahtui 2000-luvun alun vuosina.
Putinin ajama ehdokas ei tullut valituksi naapurimaan presidentiksi, koska hänen mielestään länsi oli tukenut omaa ehdokastaan ”avokätisemmin” Oranssissa vallankumouksessa, ja ”ainoaksi järkeväksi selitykseksi jäi”, että Ukraina oli vain harjoitus – pääkohteena olisi Moskova.
Neuvostoliiton hajoamista geopoliittisena katastrofina pitänyt mies vakuuttui, ettei Venäjää saa enää heikentää lisää. Menetetyn imperiumin puolesta oli taisteltava.
”Venäjä ei voisi olla imperiumi ilman Ukrainaa, eikä Venäjä voisi olla Venäjä ilman imperiumia”.
Putinin maailman vahvistaminen
Käännekohta oli vuoden 2020 perustuslainmuutos, jolloin Venäjän johtaja sai valtaa lisää niin, että pystyttiin etenemään suoraviivaisesti kohti tiukentuvaa autoritaarisuutta. Venäjän todellinen muutos peittyi aluksi koronan alle, mutta Aleksei Navalnyin (1976-2024) Venäjälle paluun myötä ”sorto kiihtyi ja laajeni kattamaan yhä uusia ryhmiä”.
Jo aiemmin historian käsittelystä tehtiin tärkeä poliittinen ase. Moskovan yliopiston dekaani Sergei Karpov (s.1948) totesi suoraan: ”Historiasta pitäisi kertoa niin, että se sopii Venäjän geopoliittisiin etuihin”. Voitonpäivästä muovattiin valtionkultti, ja ”Putin yhdisti voiton nykyaikaan ja samalla itseensä”.
Professori Sergei Medvedevin (s.1966) Tšekkiin muuttaneen tutkijan mukaan valtio kävi sotaa kansalaisten itsemääräämisoikeutta vastaan neljällä rintamalla: tila, symbolit, muisti ja keho.
Valtio tunkeutui ”makuuhuoneeseen”, mikä oli ”erityisen iso asia” – askel kohta valtiollista biovaltaa, joka lopulta tarkoitti vastustajien myrkyttämistä ja miesten lähettämistä ”tuhoisaan hyökkäyssotaan”. (Biovalta on filosofi Michel Foucault’n (1926-1984) kehitelmä siitä, miten moderni valta toimii.)
Murros: suomettujista Naton jäseneksi
Suomen selviytymiselle tulivuoren naapurissa on ollut selkeä suunnitelmallinen perusta. Toisaalta Neuvostoliiton loppuvuosina solmitut kansalaisyhteiskuntayhteydet, joita kuvastaa ulkoministeri Pekka Haaviston (s.1958) kertomus Leningradin ympäristöaktivistien tapaamisista 1980-luvulla.
Toisaalta tiukka diplomatia. ”Suomen taktiikkana [oli], että aina oli pian tulossa seuraava presidenttien, pääministerien tai ulkoministerien tapaaminen”, Niemeläinen kirjoittaa.
Ongelmia on ennakoitu estämällä niiden paisuminen.
Niemeläinen on nähnyt Venäjän todelliset kasvot – sen toimintatapoja ja seurannut omien valtiojohtajiemme oppimiskokemuksia.
Presidentti Sauli Niinistön (s.1948) ja Putinin ensimmäinen tapaaminen vuonna 2012 Karjalan Raudussa oli kuvaava: ”Me toimittajat katselimme, kun Niinistö luisteli jäällä… Sitten Putin tuli, hyppäsi ylväästi jäälle ja kaatui heti nenälleen.”
Suhteet olivat näennäisesti sivistyneet, mutta taustalla väijyi uhka.
Vuoden 2015 turvapaikkakriisi oli selkeä ”peilivastaus” Suomen lähentymiselle Natoon.
Kyse oli Venäjän rajalle pakottamien ihmisten vastaanottamisesta. Maahan saapuvista ”pakolaisista” joiden ilmestymisen mahdollisti Venäjän viranomaisten ja rikollisten ihmissalakuljettajien yhteistyö.
”Niinistö myös muisti, kuinka Putin oli kerran irvaillen sanonut hänelle, että Saksan sosiaaliturva on korkeampi kuin Venäjän palkkataso. Niinistö oli sen verran oppinut lukemaan Putinia, että arveli, ettei Putin hänelle Saksasta puhunut. ”
Kärjistyneeseen tilanteeseen saatiin ratkaisu vasta presidenttitasolla: ”sopimuksen mukaan Sallan ja Raja-Joosepin rajat suljettiin”.
Kriisi sammutettiin, mutta Suomi oppi, ettei Venäjän kanssa eläminen ole yksinkertaista.
Kuten Niemeläinen toteaa suurlähettiläs Mikko Hautalan (s.1972) mallista – Venäjällä oli selkeä ”keppi ja porkkana” -politiikka Suomen suhteiden hoitamiseksi.
Suomalaiset oppivat vuosien varrella tuntemaan, että siviiliviranomaiset, kuten ulkoministeri, olivat yhteistyöhaluisia, mutta turvallisuuskoneisto, esimerkiksi Putinin vanha kollega, Putinin avustaja – turvallisuusneuvoston sihteeri Nikolai Patrušev (s.1951), toimi ministereitä tavatessaan jopa ”tylyn ja osin uhkaavan sävyisesti”.
Isolla osalla Putinin lähipiiristä oli henkilökohtainen Suomi-suhde, mikä näkyi vielä 2020-luvullakin.
Monella se selittyi sillä, että pietarilaisina maailma avautui heille Suomen kautta juuri silloin, kun Suomen ja Venäjän elintasoero oli suurimmillaan.
Patruševiin vaikutti myös uravaihe Karjalan tasavallassa. ”Samassa tapaamisessa Patruseville oli hämmästyttävän tärkeää yrittää sopia Parikkalan rajanylityspaikan investoinneista ja avaamisesta Karjalan tasavallan 100-vuotisjuhlaan liittyen. Koko tuon juhlan yhteistyö on tärkeää. Se ei varmaan ollut turvallisuusneuvoston ykkösasia”, sisäministerinä ollut Kai Mykkänen (s.1971) kertoo.
Putin saattoi puolestaan omiensa arvioinneissa kohdella Suomea toisin kuin muita naapureita ja ”lellivän Suomea vastoin koneiston ehdotuksia”.
Varsinaiseksi kestoaiheeksi nousivat Putinin valtaan nousun jälkeen suomalais-venäläisten perheiden huoltajuusriidat ja Suomen sosiaaliviranomaisten tekemät venäläislasten huostaanotot.
Venäjän viranomaiset ja heitä avustaneet suomalaiset nostivat pintaan näitä aiheita vuosien ajan säännöllisesti, yleensä juuri jonkin korkean tason vierailun alla.
”Kaikki oli järjestettyä, tutut venäläistoimittajat kertoivat nahkatakkisten miesten käyneen kertomassa, että kommentit Suomesta piti pyytää yhdeltä tietyltä dosentilta. ”
Nykyään Venäjällä asuvan miehen teot eivät haihdu, vaikka hänen nimeään ei mainita. Suomen ja Venäjän erot muun muassa tutkintojen tekemisessä hyödynnettiin hyvin. Aihe oli valittu tarkkaan.
Suomalaiset viranomaiset eivät voineet kommentoida huostaanottoja mitenkään, eivät edes oikoa venäläisvanhempien esittämiä valheita.
Livahtaminen Nato-option suojasta
Suomen Nato-optio oli pitkään sellainen valttikortti, jota itsekin kummastelin, koska en ymmärtänyt moisen teatterin tarpeellisuutta.
Mutta käsite oli syntynyt tarpeeseen: Venäjän vaatimukset Naton laajenemisen lopettamisesta tarkoittivat käytännössä, että ”Suomen hellimä Nato-optio katoaisi”.
Ja kun lopulta näin tehtiin – Venäjän hyökättyä täysimittaisesti Ukrainaan, saatiin vuosikymmenten ajan näkyville piilotettu liittolaisuussuhde vahvistettua Pohjois-Atlantin puolustusliiton jäsenyydellä.
Historialliset siteet Venäjään katkaistiin kertaheitolla
Toimittajan työssä niin Niemeläinen kuin minäkin olemme vain lisänneet osaltamme tulevaisuuden historiankirjoittajille jäävää aineistoa. Mutta varsinaisen työn muistin säilyttämiseksi tekevät aidot ammattilaiset niin tapahtumapaikoilla kuin arkistoissakin.
Kun arkistoyhteistyö Karjalan Sandarmohin, Neuvostoliitossa 1930-luvulla tapettujen ihmisten joukkohautojen selvittämiseksi, muuttui informaatiovaikuttamiseksi, kävi selväksi, että ”Venäjän historiankirjoitus ei vastannut enää normaalia historiaa, se oli politiikan väline”.
Ukrainan sodan laajeneminen teki Nato-jäsenyydestä väistämättömän. Suomi ei enää hiipinyt Naton jäseneksi, vaan astui sinne omilla ehdoillaan, toisin kuin Ukraina, jonka kohtalokas tehtävä Putinin maailmassa on kärsiä naapurinsa tavoitteesta palauttaa Venäjän imperiumi.
Kun Niemeläinen kertaa kokemaansa, hän muistuttaa siitä, kuinka nopeasti asiat ovat muuttuneet. Suomi näyttää radikaalista erilaiselta.
”EU oli kieltänyt venäläisautoilla ajamisen”, ja itäraja on suljettu.
Suomen toimijuuden kaventaminen – Venäjän strategian ydin
On helppoa olla oikeassa jälkikäteen, mutta ei Niemeläinenkään yritä selittää liikaa. Aikalaiset näkivät asiat toisin. Juuri nyt näyttää siltä, että Suomi näki varoitusmerkit ajoissa.
Vielä 2010-luvulla kansainväliset investointipankit kehuivat raporteissaan Venäjää investointikohteena, Venäjältä poisjäämistä piti perustella enemmän kuin sinne menoa.
Niemeläinen kertoo kirjeenvaihtajan joutuneen seuraamaan tiiviisti johtavien poliitikkojemme Venäjä-yhteyksiä.
”Myös poliitikot tapasivat niin tiiviisti, että ehdin raportoida lähinnä presidenttien, pääministereiden ja ulkoministereiden vierailut. Niitäkin oli seurattavana enemmän kuin useimmilla muilla länsimaisilla kollegoilla.”
Malli oli syntynyt sodan jälkeen, kun Suomen oli pakko pysyä väleissä Moskovan kanssa. Yhteydenpidon muodot eivät silloin olleet suomalaisten valitsemia, mutta Suomessa huomattiin, ettei tarve yhteydenpidolle kadonnut mihinkään. Se vain kasvoi, kun Venäjä lopetti lyhyeksi jääneen flirttailun demokratian kanssa.
Putinin valtakaudella presidenttien tahdiksi vakiintui lopulta noin kaksi tapaamista vuodessa. Sille oli useita syitä.
Ensimmäinen liittyi Suomeen. Presidentin valtaoikeuksia rajoittavat perustuslain muutokset tulivat voimaan vuosina 2000 ja 2012.
Suomen presidentin Venäjä-tili
Kun Suomen presidentiltä lähti oikeus osallistua EU:n huippukokouksiin, Venäjä-suhteesta tuli merkittävä osa presidentin töitä. Yhä pienempiä asioita piti käsitellä presidenttien kesken.
Niemeläinen muistuttaa myös osuvasti siitä, että venäläiset karkasivat mielellään heti kauemmas, kun se oli mahdollista. Suomi on joka tapauksessa ollut vain pieni naapurimaa.
”Vaikka Putin uhrasi paljon aikaa Suomelle, Suomi oli silti pieni naapuri. Suhde Suomeen oli lopulta alisteinen isommille kysymyksille. Venäjä vaati Natoa lopettamaan laajenemisen ja käytännössä vetäytymään Baltiasta. Venäjän vaatimus tarkoitti myös, että Suomen hellimä Nato-optio katoaisi. Venäjä siis yritti kaventaa Suomen toimijuutta.”
Viisaatkaan johtajat eivät pelastaneet meitä väistyvältä aikakaudelta, mutta olemme saaneet toistaiseksi mahdollisuuden astua uuteen aikaan omilla ehdoillamme, ilman väkivaltaa, josta Ukraina joutuu maksamaan järkyttävän hinnan.
Niemeläisen kirja on tarpeellinen muistutus siitä, miten nykyisessäkin vaiheessa meidän on muistettava, että Venäjä turvautuu aina väkivaltaan saadakseen sen, mitä se haluaa.
