Kirjeenvaihtaja Jenni Jeskanen ei usko hyökkäyssotaan. Hän on Kiovassa tiistaina, kaksi päivää ennen hyökkäystä. Haastattelee ukrainalaisia, odottaa. Helsingistä tullut uusi kuvaaja hokee, että elämme historiallisia aikoja. Jeskanen ei tunne niin. Hän uskottelee itselleen: eihän sota voi alkaa.
Helmikuun 24. päivä Helsinkiin palanneen Jeskasen puhelin soi ennen herätyskellon pirahdusta. Esihenkilöllä on asiaa. Hyökkäys on alkanut. Järkyttävää, hän toistaa mielessään.
Olen lukenut Jeskasen juttuja vuosia. Osasin odottaa. Silti yllätyn siitä, miten hyvin Venäjä on toista maata (WSOY, 287 s.) vie mukanaan.
Kirjeenvaihtaja on silmäni maailmalla. Hän näkee ja tuntee sen, minkä minä vain arvaan. Minua kiinnostaa kokija ja näkijä. Maailmoja syleilevät arviot tehdään kirjoituspöydän ääressä, taitava journalisti kertoo kokemuksestaan.
Jeskanen onnistuu erinomaisesti
Hän kuvaa Venäjää, jonka minäkin menetin.
Journalistimme tutustui Venäjään nuorena: hän muutti Pietariin syksyllä 1998 suoraan lukiosta, talousromahduksen kurittamaan maahan. Kaupunki avautui kuitenkin hänelle vapaana ja villinä, baarit ja klubit auki vuorokauden ympäri, länsimainen nuori tunnistettavissa pelkästä pukeutumisesta.
Pietari ei hellittänyt otettaan
Hän palasi sinne kieliharjoitteluun kesällä 2000, sitten freelance-toimittajaksi Helsingin Sanomille vuosiksi 2017–2020. Suomalaisuus avasi ovia: kun Jeskanen halusi tehdä jutun venäläisestä koulusta, opettajat ja oppilaat ottivat hänet vastaan Suomen lippuja heiluttaen. Vuonna 2019 tehdyn tutkimuksen mukaan 95 prosenttia pietarilaisista suhtautui Suomeen myönteisesti tai erittäin myönteisesti.
Pietari oli Jeskasen Venäjä ennen kuin Moskova tuli sen tilalle. Nevan halkomaan kaupunkiin hän palasi vielä elokuussa 2024 kirjeenvaihtajakautensa loppupuolella ja huomasi merkillisen kaksijakoisuuden: mitä pidempään sota oli jatkunut, sitä kiihkeämmäksi kaupungin huvittelu oli muuttunut. Pietarissa oli kuin juhlat olisivat aina käynnissä. Nuori mies Novosibirskistä sanoi: pitää elää niin, että voi nauttia jokaisesta minuutista. Se on selviytymisstrategia, ei merkki välinpitämättömyydestä.
”Leonid yrittää elää niin, että sota ei pääse iholle. Hän ei ole seurannut uutisia vuoteen, sillä ne kävivät raskaiksi. Leonid sanoo olevansa kuin »vakuumissa», jonka läpäisevät vain kaikkein tärkeimmät uutiset. Se riittää. Leonid on ympäröinyt itsensä kotimaanmatkailulla, uusien asioiden näkemisellä ja kokemisella.”
Moskovaan Jeskanen oli palkattu Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajaksi kolmeksi vuodeksi vuonna 2022.
Sota muutti kaiken jo ensimmäisellä viikolla
Sodan aloittaneen maan todellisuudesta paljastui muutos tai nousi esiin vanha. Tämä riippuu näkökulmasta.
Pietarin ja Moskovan välillä liikennöivän Sapsan-junan matkustajat selasivat WhatsApp-viestejään tarjoilua odotellessa. Konduktööri tuo kana- tai kinkkuciabattan, teetä tai kahvia, taatelikeksin.
Kukaan ei tartu sanomalehtiin, joita vaunuisäntä kiertää tarjoilemassa. Suomessa mökillään jälleen käynyt matkustaja paljastaa, mitä ajattelee:
”Kysyn naiselta, miltä tuntuu, kun länsibrändejä ei kohta enää saa. ’Olen ostanut jo niin paljon, ettei sillä ole väliä. Ostan joskus jotain ja unohdan sen vuodeksi’, nainen sanoo. ’Vaihdetaan elektroniikka kiinalaiseen, eikä pukeuduta enää Gucciin, vaan johonkin muuhun. Tavarat eivät ole elintärkeitä», nainen huitaisee kädellään.”
Jeskasen kuvaus sotaan viedyn maan muuttumisesta on monella tasolla käsin kosketeltavan karua luettavaa.
Venäjällä voi avata television melkein mihin vuorokauden aikaan tahansa: aina luvassa on sotakuvastoa, tykinjyskettä ja maastokuvioisiin vaatteisiin pukeutuneita miehiä.
Propagandaa tuotetaan. Elämää eletään. Nämä kaksi tapahtuvat samaan aikaan, vierekkäin, ilman näkyvää ristiriitaa.
Kirjan kantava ajatus kiteytyy junassa kohdatun naisen sanoihin. Länsi on sortunut uskomaan, että Venäjä pelaisi samoilla yhteisillä säännöillä. Venäjällä ei nähdä ongelmaa siinä, mikä lännen mielestä on järkyttävää.
Lännessä sana on laki, mutta Venäjällä voi myös voi jättää sanansa pitämättä. Siksi länttä vedätettiin. Venäjä hyökkäsi. Jo joulukuussa 2021 olisi pitänyt olla selvää, että Putin on valmis ihan mihin tahansa. Lännessä sitä ei tajuttu.
Uuden kirjeenvaihtajan tyhjään asuntoon oli tarkoitus hakea yhtä ja toista IKEA:sta. Ruotsalaisjätti toimi Venäjällä kaksikymmentäkaksi vuotta. Ensimmäisen myymälän avautuminen Moskovassa vuonna 2000 aiheutti ryntäyksen, sulkeminen maaliskuussa 2022 samoin.
Venäläisen keskiluokan kodeista tuli parissakymmenessä vuodessa suomalaiselle tutun näköisiä: raskaat tummat huonekalut vaihtuivat koottaviin kalusteisiin. Kun Jeskanen pääsee Moskovan laitamille ostoksille, on myymälän seinässä tiedote, jossa ilmoitetaan liikkeen sulkemisesta. Sotaa ei mainita. Moskovalaiset jonossa sanovat ymmärtävänsä lähdön syyn.
Minä näin aikoinaan Venäjän ensimmäisen McDonald’sin avautumisen Puškinin aukiolla tammikuussa 1990. Jono kiemurteli kortteleita. Ihmisiä veti uteliaisuus, halu koskettaa jotain länsimaista. Sama imu toimi IKEA:ssa kymmenen vuotta myöhemmin.
Molemmat ovat nyt mennyttä. McDonaldsin tilalle tuli ”Vkusno i totška”, maukasta ja piste. Koottavat huonekalut jäivät asuntoihin ilman varaosia.
Vanha kirjeenvaihtaja innostuu myös teoksen pienistä yksityiskohdista. Putin on diktaattori.
Jeskanen käyttää Kremlin leimaamista henkilöistä nimitystä ”ulkovaltain agentti” useammin kuullun ulkomainen agentti sijaan. Pieni sananvalinta, suuri ero. Ulkovalta säilyttää sen leimaavuuden ja byrokraattisen tarkkuuden, jolla status vie yhteiskunnalliset toimintamahdollisuudet. Ulkomainen olisi neutraalimpi. Ulkovalta kuulostaa siltä, miltä sen on tarkoituskin kuulostaa.
Psykiatri Aleksandr Kursakov selittää Jeskaselle kansanluonnetta tavalla joka pysäyttää. Eurooppalaisella mentaliteetilla varustettujen on vaikea käsittää venäläisten pelkoa. Syy juontuu 1990-luvulle: köyhyyteen, rikollisuuteen, rakenteelliseen epäluottamukseen.
”Meille muodostui tunne, että emme voi ihmisinä vaikuttaa mihinkään. Kaikki huijasivat toinen toisiaan. Emme ole virittyneet auttamaan toinen toisiamme, emme tunne olevamme yksi kansa. Jokainen vastaa itsestään. Tämä tekee venäläiset alttiiksi auktoriteeteille.”
Levada-keskuksen johtaja Denis Volkov tiivistää saman toisin: venäläiset ovat Euroopan ystäviä ja Suomen naapureita, mutta suurvallan edustajia. Nämä eivät heidän mielessään ole ristiriidassa. Sulkeutuneisuus ei tarkoita vihamielisyyttä. Se tarkoittaa, että yhteinen ystävyys ei estä omaa etua.
”Volkov sanoo, että Venäjällä menetyksistä ja uhreista ei saa käytännössä lainkaan tietoa virallisista kanavista. ’Kansainvälisessä mediassa niistä kerrotaan, mutta Venäjällä kansainväliseen mediaan suhtaudutaan vastustajana. Läheskään kaikki eivät ole niitä valmiita uskomaan, saati katsomaan’, Volkov sanoo. Volkov uskoo, että suurin osa venäläisistä jää pysyvästi jonkinlaisen sumuverhon taakse. Vallalle jää käsitys, jossa länsi on Venäjää vastaan.”
Jeskasen kirjeenvaihtajakausi päättyy pidätykseen
Helmikuussa 2025, viimeisellä juttukeikalla ennen viisumin umpeutumista, Jeskanen ajaa kuvaajan kanssa Laukaansuun satamaan raportoimaan öljytankkerionnettomuudesta.
Satama on raja-aluetta. Siviiliasuinen mies pyyhältää pihaan, kaappaa passit ja vie heidät hallintorakennukseen. Alkaa kuulustelu. Pitkä parrakas mies nauraa höröttää koko ajan, korjaa kielioppivirheitä ja sanoo: ”Teille on luvassa sellainen yö, että.”
Puhelimet tutkitaan, kontaktit valokuvataan, viestiketjut luetaan läpi. Rangaistus on viidensadan ruplan sakko, noin viisi euroa. Pankissa käydään aamulla ennen paluuta rajalle.
Ennen sotaa tällaisesta tilanteesta saattoi selvitä pahoittelemalla. Ei enää.
”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen Venäjällä vahingossa raja-alueella. Matkustin kesällä 2018 Pietarista Svetogorskiin eli Ensoon Leningradin alueelle etsimään haastateltavaa juttuuni. Kohtasin pian kaupunkiin saavuttuani venäläisiä viranomaisia, jotka ystävällisesti hymyillen kertoivat minulle, että en voi jäädä sinne ilman vierailulupaa. Suomelle ennen kuulunut pikkukaupunki sijaitsee Venäjän ja Suomen välisellä rajavyöhykkeellä. Minua ei kuulusteltu eikä pidätetty eikä tavaroitani tongittu. Viranomaiset pitivät erehdystäni mitättömänä. Kohtaaminen heidän kanssaan oli yhtä kepeä kuin samainen poutapäivä.”
Venäjä on paljon enemmän kuin vain työmaa, mutta aina myös vieras.
Jeskasen venäjänopettaja on antanut hänelle kaksi parasta Venäjää koskevaa neuvoa. Ensiksi: jos joudut Venäjällä pinteeseen, ala itkeä. Venäläiset ymmärtävät tunteita ja etenkin naisen kyyneleitä. Toiseksi: venäjää ei voi oppia koskaan täydellisesti.
Jeskanen on oppinut sen.
Venäjä on toista maata on rehellinen kirja. Se ei romantisoi eikä tuomitse. Se seuraa ihmisiä, dokumentoi Venäjää ja antaa lukijan tehdä johtopäätökset itse. Kirjeenvaihtaja on tehnyt työnsä hyvin.
**
Kirjoittaja tutkii venäläistä mediaa ja journalismia Kordelinin säätiön apurahalla. Hän on haastatellut yli sataa venäläistä toimittajaa ja mediatutkijaa. #kordelininsäätiö @kordelininsaatio
**
Blogin kuvat on skannattu kirjasta: valokuvaajat Ajuna Shagdurova ja Artur Bondar
