”Miten pelastaa Venäjä?” – kysymys, jonka historioitsija ja kirjailija Olesya Khromeychuk kuulee säännöllisesti Isossa-Britanniassa.
Ei siis Ukraina, vaan Venäjä.
Oletus näyttää olevan, että Puškinin, Tolstoin ja Dostojevskin maa on jotenkin pelastettava pahuudelta, jonka se on kohdannut.
Khromeychukin ironisoi, että pintapuolinen tutustuminen venäläiseen kulttuuriin riittää näköjään inspiroimaan pelastusoperaation, mutta ukrainalaisen kulttuurin tuntemus – jopa pintapuolinen ymmärrys – puuttuu täydellisesti.
Ukrainalaista kulttuurikeskusta Lontoossa johtavan Khromeychukin esitelmä Aleksanteri konferenssissa ”Embracing Agency in an Age of Polarisation” oli henkilökohtainen, mutta samalla universaali pohdinta siitä, mitä meillä on mukanamme – halusimmepa tai emme – kannettavaksi epävarmaan tulevaisuuteen.
Seurasin tilaisuutta Helsingin yliopiston Tiedekulman Stage-lavalla etänä.
Suhtautumisen muutos venäläisiin ja venäjän kieleen
Viimeisten neljän sodan vuoden aikana keskustelu venäläisyydestä, Venäjästä ja venäjän kielestä on käynyt läpi merkittävän muutoksen. Tämä voidaan käsittää osana laajempaa prosessia, jossa Ukraina irtautuu Venäjän vaikutuspiiristä ja vahvistaa omaa kansallista identiteettiään.
Khromeychuk käsitteli esityksessään niin kutsuttua ”venäläisen kulttuurin peruutusta”, mutta totesi ironisesti, että hän ei ole vielä nähnyt venäläisen kulttuurin kuluttamiseen liittyvää laajamittaista muuttumista – paitsi kapellimestari Valeri Gergijevin kohtelun.
Pietarin Mariinski-teatterin johtajan konsertteja on peruttu siksi, että hän on Putinin ystävä, ei siksi että hän on venäläinen.
Lontoon kulttuurikalenterissa löytyy edelleen loputtomasti Kirsikkatarhan ja Vanja-enon tuotantoja, ja Anna Netrebko laulaa Lontoon oopperassa kaikista protesteista huolimatta, vaikka hänen yhteytensä Venäjään ja sen aggressioon Ukrainaa vastaan ovat ongelmallisia.
Khromeychuk ehdottaa strategiaa, jossa sen sijaan, että puhuttaisiin venäläisen kulttuurin peruutuksesta, pitäisi keskittyä paljon enemmän niihin maihin ja kulttuureihin, joita Venäjä on varjostanut vuosisatojen ajan.
”Seuraavan kerran kun aiot poimia käteesi Puškinin romaanin tai Dostojevskin teoksen, harkitse sen sijaan Viktorija Amelina’n (1986-2023) kirjaa”, Khromeychuk kehottaa.
Tässä on historiaa tutkineen ukrainalaisen keskeinen viesti: anti-imperialististen teosten lukeminen voisi todella edistää solidaarisuutta paljon enemmän.
Ilmiön taustaa ei tarvitse kauan mietti’: löydän itse monta syytä vastareaktioihin. Venäjän vaikutus ulottuu syvälle ilman että huomioidaan Venäjän hybridisodankäyntiä, jossa kulttuuria on käytetty välineenä vuosikymmeniä, jos ei satoja.
On selvää, että nyt on tarve vahvistaa ukrainalaista kansallista identiteettiä ja pyrkiä mahdollisimman hyvin eroon edellisten sukupolvien täydellisestä alistumisesta venäläiseen kulttuuriin.
Norjalaisprofessorin näkökulma vuoden 1905 tapahtumiin
Yksi yleisöstä – norjalainen professori – jakoi merkittävän havainnon oman tieteellisen matkansa ajalta. Hän tunnusti, että opiskellessaan venäjän kieltä hän tutki vuoden 1905 vallankumouksen liberaaleja.
Sen jälkeen hän on kuitenkin havainnut muun muassa lukemalla Eugene Finkelin erinomaisen teoksen ”Intent to Destroy”, että nämä liberaalit olivat imperialisteja ensimmäisen maailmansodan aikana ja halusivat valloittaa kaiken ukrainalaisen ja mennä aina Puolan rajoille sanoen, että tämä ei ole Ukrainaa, vaan Venäjää.
Professori totesi, että tutkijoilla on massiivinen muutos tehtävänä ajattelussaan ja historiantulkinnoissaan. Hän myönsi, että tämän olisi pitänyt alkaa vuonna 2014 tai jopa 2013, ehkä jo vuonna 2004, ja pyysi anteeksi tätä laiminlyöntiä.
Minusta tunnustus kosketti jotain olennaista: akateeminen maailma on ollut pitkään Moskova-keskeinen lähestymistavassaan alueeseen, ja ukrainalaisten tutkimusten puute on ollut systemaattista. Kuulun itsekin heihin, jotka ovat edelleen kiinni venäjänkielessä ja naapurimme kulttuurissa.
Yleisöstä kuulunut ääni antoi elävän esimerkin muistuttaessaan norjalaispuhujan jälkeen, että nämä pitävät muistissaan Venäjän panoksen toisessa maailmansodassa. Mutta toisaalta vaikuttaa siltä, että norjalaiset eivät hätkähdä Israelin ja juutalaisen kulttuurin boikotoinnista. ”Onko se erilaista norjalaisille? Ehkä kyse on jostakin valikoivasta muistista?”
Kysymys oli tarkoituksellisen terävästi muotoiltu. Voidaanko israelilaista kulttuuria boikotoida ilman vastaavaa empatiaa tai historiatietoisuutta. Nopea tilanteen haltuunotto asetti peilin yleisön – ja erityisesti norjalaisen tutkijan – eteen, pakottaen pohtimaan omia ennakkoluuloja ja sitä, miten moraaliset periaatteet soveltuvat valikoivasti eri tilanteisiin
Koen edelleen oppivani jatkuvasti myös Venäjästä – monikansallisesta naapuristamme.
Ukrainan itsemääräämisoikeus yleisön kysymysten valossa
Yleisön kysymykset ja kommentit paljastivat syvän huolen Ukrainan itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta.
Khromeychuk kuvasi sitä, miten hän on matkustanut ympäriinsä maanosaa koettaen saada ihmisiä kiinnostumaan Euroopan maaperällä käydystä verisimmästä ja laajimmasta sodasta sitten toisen maailmansodan.
Hän kertoi kohdanneensa aidosti myötätuntoisia ihmisiä, mutta myös suurta välinpitämättömyyttä. Aina löytyy myös niitä, jotka haluavat kertoa, mikä on parasta hänen maalleen – esimerkiksi että alueiden luovuttaminen on hinta, joka on maksettava rauhasta.
”Kun he sanovat alueita, me kuulemme ukrainalaisten koteja ja esi-isien hautoja. Kun he puhuvat harvinaisista mineraaleista, me ajattelemme kansalaisia kuten omaa veljeäni, joka on uhrannut henkensä puolustaen tuota maata”, Khromeychuk vastaa.
On yksi totuus, joka aina hiljentää huoneen: ukrainalaisten lasten kaappaaminen ja pakkovenäläistäminen.
Lapsia viedään adoptoitaviksi tai sijoitetaan perheisiin Venäjällä – heidät venäläistetään, militarisoidaan ja revitään irti heidän kansallisesta identiteetistään.
Khromeychuk yllättää muistuttamalla, ettei kukaan ole vielä uskaltanut ehdottaa, että ukrainalaisten pitäisi antaa lapset Putinille vaihtokaupaksi.
Khromeychuk korostaa: ”Rajojen näkeminen mielivaltaisina on elävän todellisuuden sivuuttamista niiltä, jotka kokevat miehityksen, jossa raja oman maan ja hyökkääjän välillä merkitsee rajaa suhteellisen turvallisuuden ja täydellisen vaaran välillä.”
Kertomus veljestä
Olesya Khromeychuk puhuu esitelmän aikana veljestään useaan otteeseen. Nämä maininnat ovat järkyttävän henkilökohtaisia. Hänen veljensä kuoli puolustaessaan Ukrainaa.
Tämä henkilökohtainen menetys kulkee taustalla – läpi koko esitelmän, antaen sanoille erityisen painon.
Kun ihmiset puhuvat ”alueiden luovuttamisesta” ja ”harvinaisista mineraaleista”, Khromeychuk ajattelee: ”kansalaisia kuten omaa veljeäni, joka on uhrannut henkensä puolustaen tuota maata, ja niitä, jotka edelleen elävät siellä, joiden elämä miehityksen alla on pelkistetty pelkkään olemassaoloon”.
Yksi hänen motivaation lähteistään puhetyön jatkamiseen on ”selviytyjän syyllisyys” – tieto siitä, että hän ei tee työtä pommisuojasta, ja että hän voi tehdä yksinkertaisia asioita, kuten vierailla veljensä haudalla.
Monien sotilaiden haudat ovat miehitetyillä alueilla tai joukkohautoihin.
”Kun käyn Ukrainassa ja näen kuinka uupuneita ystäväni ja kollegani ovat, eikä heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa, muistan, että jos teen vähän enemmän, ehkä he voivat pitää lyhyen tauon”, hän selittää.
Khromeychukin viestin on selvä: solidaarisuus ei voi olla abstraktia, sen on oltava juurtunut johonkin konkreettiseen.
Ukrainalaisten keskuudessa vallitsee myös sellainen tunne – pelko, että heidänkin sallitaan olla vain väliaikaisesti maahanmuuttajia Euroopan turvallisissa maissa.
Tarvitsemme Ukraina-hyllyn – kirjakaupoissa, kirjastoissa, kodeissa ja mielissämme – paikan, josta voimme hakea ajantasaista tietoa Ukrainasta
