Venäjän mediaa on seurattava. Propaganda ei vain toista virallisia kantoja. Se näyttää, miten valtion viholliskuva rakennetaan viikosta toiseen, kanavalta toiselle ja eri ohjelmien välisellä työnjaolla.
Valheenlevittäjät saattavat sunnuntaisin vaihtua, mutta viesti pysyy samana. Suomi on entinen Venäjän maakunta, joka uhittelee, vaikka sen pitäisi olla kiitollinen.
Vesti nedelin pääjuontajaksi nouseva Jevgeni Popov käyttää Suomen presidentti Alexander Stubbin Ukrainaa koskevaa lausuntoa lähtökohtanaan.
Rinnakkaisen kanavan, NTV:n Itogi nedeli -lähetys rakentaa samaa kuvaa räikeämmin. Se tekee Stubbin vierailusta Kiovaan poliittisen näytöksen, pilkkaa hänen ulkonäköään, ja arvioi myös Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyitä ja Britannian pääministeri Andy Burnhamia.
Kohteet vaihtuvat, mutta menetelmä pysyy samana. Poliittinen toimija muutetaan naurettavaksi ja epäuskottavaksi.
NTV:n Vladimir Tšernyšov kysyy Stubbista, miten tämä voi kantaa viisivuotiaan tasoista maailmankuvaa ja silti onnistuu nousemaan presidentiksi ja vertaa hänen kasvonilmeitään amerikkalaisen komedian hahmoon: ”Jos ihminen näyttää Nuija ja tosinuija -elokuvan päähenkilöltä, hän yleensä myös on sitä.”
Lopuksi ohjelma tiivistää Stubbin ilmentävän puhtaan sumeaa idioottimaisuutta.
Sitten pilkka muuttuu leikilliseksi uhkakuvaksi: ”Jos Suomen saunat pommitettaisiin kautta koko maan, tulisi ikuinen kylmyys, kaikki demoralisoituisivat, ja Suomesta tulisi taas hiljainen, rasistinen provinssi.”
Uhkakuva ei jää vain sanoiksi. Studion taustalle on rakennettu jäätynyt Helsinki juuri sillä hetkellä, kun juontaja puhuu maan demoralisoinnista. Banalisointi tapahtuu kahdella tasolla yhtä aikaa: sanallisesti vitsinä ja visuaalisesti esteettisesti viimeisteltynä kuvana.
Sauna toimii kansallistunnuksena. Sen tuhoaminen rinnastetaan koko kansan lamauttamiseen ja näin pilkka puetaan vitsiin, mutta sen looginen rakenne on jo sama kuin lopullisessa terrorismisyytöksessä: fyysinen isku siviilikohteeseen esitetään keinona murtaa kansan tahto.
Neljä lainausta tekevät yhdessä kaaren, jossa kohde riisutaan toimijuudesta ennen kuin ohjelma etenee vakavampaan syytökseen.
Ukrainan presidenttiä käsitellään samalla periaatteella. Ohjelma tekee hänestä 95 Kvartalin entisen koomikon ja hänen lähipiiristään odessalaisen rikosjoukkion. Ukrainan politiikkaa kuvataan tuttuun tapaan riitaisana, rahanjakoon keskittyvänä ja groteskina näytelmänä. Zelenskyi ei näyttäydy sodassa olevan maan presidenttinä.
Britannian pääministeri valetaan juontajan tekstissä samaan muottiin. NTV pilkkaa hänen vaatetustaan Ukrainan-vierailun aikana. Ohjelma rakentaa kuvitteellisen kohtauksen, jossa hän pohtii peilin edessä, mitä pukisi päälle ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen. Vastaus on pikeepaita. Taas mentiin henkilöön ja politiikan sijasta tämän ulkoiseen olemukseen.
Venäjää pitkään seuranneita ei yllätä se, että Suomen historia esitellään osana Neuvostoliiton Suuren isänmaallisen sodan puolustautujan sankaritarinaa. Suomi on jälleen se joka hyökkää.
”Unelmat Suur-Suomesta Uralille asti näyttävät yhä kiihottavan Stubbia.”
Väite tulee ilman perusteluja. Stubbin puhe Ukrainan kyvystä iskeä Venäjän sotilaalliseen logistiikkaan muuttuu väitteeksi Suomen aluevaatimuksista. Nykyinen turvallisuuspolitiikka sidotaan Suur-Suomen mielikuvaan.
Sitten Popov kertoo, miksi Suomen pitäisi hänen mukaansa olla kiitollinen, ja palaa omien kouluaikojensa historiankirjoissa olleeseen ajatukseen.
Venäläisen kertomuksen mukaan Aleksanteri I antoi Suomelle autonomian. Lenin lahjoitti itsenäisyyden. Stalin säästi Suomen vuonna 1944. Antelias Nikita Hruštšov palautti vuonna 1956 Porkkalan. Samassa yhteydessä Neuvostoliitto suostui myös Suomen liittymiseen YK:hon.
Verbit ratkaisevat
Venäjä antaa. Neuvostoliitto lahjoittaa. Stalin säästää. Hruštšov palauttaa. Suomi ei näyttäydy omista ratkaisuistaan vastaavana valtiona.
Kertomuksen sanavalinnat eivät ole sattumaa: niissä Suomen olemassaolo syntyy ja elää Venäjän hyvän tahdon tuotteena.
Mannerheim tulee mukaan syytöksenä.
”Mannerheim, Hitlerin lähin liittolainen, vapautettiin syytteistä sotarikollisena.”
”Juuri suomalaiset kantavat vastuun sadoistatuhansista leningradilaisten hengistä.”
Popov ei selitä väitettä. Hän liittää Suomen natsismiin, Leningradin piiritykseen ja Venäjän nykyiseen uhkakertomukseen.
Tässä ei ole kyse tulkinnasta vaan suoranaisesta valheesta. Leningrad-vastuuväite ei nojaa suomalaiseen tai kansainväliseen valtavirtatutkimukseen siinä muodossa, jossa Popov sen esittää.
Ainoa merkittävä lähde, joka väittää Suomen olevan suoraan vastuussa saarron uhrien kuolemista, on venäläisen professori Nikolai Baryšnikovin teos, jonka on Suomessa julkaissut Johan Bäckman. Kreml-myönteisiä ja kiistanalaisia puheenvuoroja julkaisevalle annetaan näin jälleen tarjottimella somessa jaettavaa tunteisiin menevää materiaalia, ei faktoja.
Suomen Historiallisen Seuran julkaisema, riippumaton arvio brittihistorioitsija Michael Jonesin Leningrad-teoksesta (Agricola-verkko, 2020) toteaa asian tasapainoisemmin: Suomen rajankorjaus syksyllä 1941 tosiasiallisesti sulki saartorenkaan pohjoisesta, mutta Suomi ei tulittanut kaupunkia.
Nälänhädän pääsyy ei ollut Suomen toiminta, vaan saarto kokonaisuutena yhdistettynä Leningradin oman neuvostojohdon vakavaan valmistautumattomuuteen. Sama arvio toteaa myös, että Suomen sodanjohdon todellisista Leningrad-suunnitelmista tarvittaisiin lisää suomalaista tutkimusta — kysymys ei siis ole täysin suljettu, mutta se on eri asia kuin Popovin esittämä suora syyllisyysväite.
Myös kysymys Mannerheimista on Suomen historiaa tuntevalle aivan toisella tavalla tuttu: Mannerheimia ei koskaan asetettu syytteeseen sotarikoksista, eikä häntä siis myöskään ”vapautettu” sellaisesta. Väite sotarikossyytteestä ja sen kumoamisesta on Popovin oma keksintö tai vääristymä, ei historiallinen tapahtuma.
Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov kielsi jo syksyllä 1944 alaisiaan arvostelemasta Mannerheimia tai vaatimasta tälle syytteitä, ja toisti saman linjan keväällä 1945. Syynä ei ollut huoli Suomen sisäisestä vakaudesta, vaan Neuvostoliiton oma etu: Stalin piti Mannerheimin asemaa presidenttinä takeena siitä, että Suomi pysyisi Moskovalle myöntyväisenä.
Kun Popov väittää Stubbin kehottavan ukrainalaisia iskemään venäläisiin verkkokauppapaikkoihin, hän ennustaa, että tämä kostautuu Suomelle.
Tšernyšovin henkilöön kohdistama pilkka ja Popovin historiallinen syytös täydentävät toisiaan. Ensin Stubb tehdään typeräksi. Sitten hänet kuvataan vaaralliseksi. Lopulta Suomesta tehdään kiittämätön entinen provinssi, jota Venäjä varoittaa tulevista seurauksista.
Tämä ei ole historian tulkinta. Tämä on alistussuhteen kertomus. Stubbin vierailu ja Ukrainalle antama tuki toimii laukaisimena, jonka avulla vanha asetelma palautetaan käyttöön.
Kirjoittaja tutkii venäläistä mediaa ja journalismia Kordelinin säätiön apurahalla. Hän on haastatellut yli sataa venäläistä journalistia ja mediatutkijaa.
#epäluottamus #kordelininsäätiö @kordelininsaatio
