Maahanmuuttajien asema puhuttaa monesta syystä.
Kaikilla kansallisvaltioilla riittää suojeltavaa kansalaistensa hyvinvoinnin turvaamisessa, mutta ilman siirtolaisuutta maailma olisi jotain aivan muuta kuin millaisena me sen nykyään koemme.
Erilaiset yhteistyön muodot ovat tärkeitä – lähellä olevat ystävät on syytä tuntea.
Barents Pressin porukan suomalaisen (ja ruotsalaisvahvistuksen) kesäretki Ruijaan muistutti Venäjältä tulleista siirtolaisista: kyttyrälohista ja jättiravusta, mutta myös suomalaisista, joita on vuosisatoja muuttanut Lapista Jäämeren rannalle.
Norjan suomalaisten – kveenien – elämää pohdittaessa tulee väkisinkin miettineeksi laajemmin myös maahanmuuttajien asemaa nykyaikana.
Ei ole sattumaa, että Pykeijan kylän raitilla hiirien tuhoamaa perunamaataan siivoava Jan Välitalo vastaa kysyjälle sujuvasti suomeksi. Kirvesmiehenä perheensä elättäneen isän lapset puhuvat edelleen suomea, mutta lapsenlapsien suomen kielen taito on jo huono.
Kveeni-sana ei ole väestön oma nimitys itselleen, vaan Norjan viranomaisten käyttämä nimitys suomenkielisestä väestöstä.
Norjalaistamisen ollessa kiivaimmillaan pohjoisen kodeissa vierailivat valtion kielikytät tarkastamassa, ettei perheissä vain puhuta suomea. Vuoden 2020 kielilaissa suomi pudotettiin pois; kveeni säilyi, vaikka perinnettä puhumalla säilyttävien mielestä suomalaissukuisten kirjakieleksi kävisi Norjassakin suomi.
Pykeijan tuntevat monet Suomessa siksi, että kylä oli muutama vuosi sitten kaupan. Sittemmin tilanne parani, kun merta pitkin tulleet siirtolaiset – jättiravut – saatiin elvyttämään taloutta.
Eri puolilla Pohjois-Norjaa asuu yhä 15 000–20 000 kveeniä, mutta kveenin kieltä heistä puhuu vain pari tuhatta.
Kylä on kuuluisa myös kukasta, jota kasvaa hautausmaalla: Siperiansinilatvaa ei tavata muualla pohjoismaissa.
Kaikenlaisella suur-Suomi aatteella on aina paha kaiku, mutta ulkomaille lähteneillä suomalaisilla on mahdollisuuksia säilyttää siteitä sukulaisiinsa myös Suomessa, vaikka virallinen Suomi aina pidäkään meteliä ja ponnistele näyttävämmin suomen kielen aseman parantamiseksi.
Osittain varovaisuuteen vaikuttaa se, että vähemmistöjen rooli on usein herkkä, koska ulkomaille ulotettu vaikuttaminen nähdään valtioiden tehtäväksi.
Juuri nyt olisi katsottava pidemmälle, koska Venäjän Ukrainassa käymä sota kärjistää ihmisten välejä kaikkialla Euroopassa.
Kirkkoniemessä paikallinen venäjäläinen osoittaa mieltä siirtelemällä sodan lopettamisvaatimusta esittävää autoaan eri puolille kaupunkia. Ennen kaupungin kaduilla kuuli runsaslukuisesti venäjää, mutta nyt kielentaitajat ovat hiljaisempia.
Paikalliset kertovat olevansa yllättyneitä siitä, että niin monet jo vuosia Norjassa asuneista venäjäläisistä pitävät sotaa Ukrainassa oikeutettuna natseja vastaan käytävänä kamppailuna.
Venäjän kiinnostus pohjoisesta on jatkuvaa. Seppeleet toisen maailmasodan päättymisen muistoksi pystytetyllä muistomerkillä ovat symbolisesti tärkeitä.
Vesisaaren Kveeni-museoon uskaltaa mennä tuntematta pakokauhua.
Vuorean, norjaksi Vardø, pohjoissaameksi Várggát), turisti valloittaa ajamalla saarelle kolmen kilometrin mittaisen tunnelin kautta.
Kaupunkia on jo 1700-luvulta vartioitu suomenlinnamaisen linnakkeen – maailman pohjoisimman – pelotteella, vaikka nykyisin selkeimmän maamerkin muodostavat – edelleen – kylmästä sodastakin muistuttavat muutamat jättimäiset ”golfpallot” – tutkat.
Edellisten vuosien aikana kaupunki vaikuttaa hiljentyneen entisestään. Kalastuksesta eläneen kaupungin kehittämiseen tarvitaan edelleen idea – jos toinenkin.
Aavemaisiksi ränsistyneet talot ovat lintujen ”hallinnoimia”.
Rannan rakennukset ovat valmistuneet vuosina 1840-1900 siperian lehtikuusesta – niin sanotusta venäläisestä puusta. Nämä ovat osia pomor-kaupan keskuksesta. Venäläiset pomorit työskentelivät saarella vuoteen 1917 asti. (Wikipedia)
Paikallisen supermarketin kassalla myydään kirjaa: ”500 vuotta kalastusta”. Pikaisesti kaupungissa vieraillut voi vain toivoa parasta.
