Venäläinen politologi Kirill Rogov kutsuu tämän vuoden 9. toukokuuta ”Voitottomuuden päiväksi” – Дeнь Нeпoбeды – ja osuu ytimeen: paraati näyttää voittoa juhlivalta rituaalilta, mutta koko järjestelmän Graalin malja on jo haljennut.
Voittoa ei enää esitetä menneenä faktana vaan tulevaisuuden lupauksena, jota pitää perustella yhä aggressiivisemmalla propagandalla ja loputtomalla sodalla.
Moskovassa Putin marssitti Punaiselle torille liittolaisia Pohjois-Koreasta, ja Taka-Baikalian aluepiirissä – Tšitassa, paraatiin tuotiin ensi kertaa erillinen kolonna kaatuneiden sotilaiden vaimoja ja äitejä, jotka kantoivat miestensä ja poikiensa muotokuvia.
Novaja Gazeta Europa tiivistää saman ristiriidan otsikossaan ”Voitonpäivä sodan taustaa vasten”. Voitonpäivään liitetty tilapäinen tulitauko on jyrkässä ristiriidassa taisteluraporttien kanssa. Se näyttää enemmän paraatin kulissilta kuin todelliselta tauolta — eleeltä, jonka tarkoitus on vakuuttaa katsojille, että sota on hallinnassa.
Vajaan tunnin tv-kokonaisuus ei viitannut toiseen maailmansotaan muuten kuin visuaalisilla lainoilla. Sen viesti oli yksiselitteinen: sota jatkuu, aseita on, ja kaikki kantavat vastuun. Eri aselajeja esittelevä dokumentaarinen kudelma ei käytännössä puhunut vuodesta 1945 — se puhui käynnissä olevasta sodasta.
Kuvakerronta tiivistyi symboliseen kuvaan Punaisen torin kunniakatsomosta. Putinin molemmille puolille istutettiin veteraaneja, joista toinen oli nuorempi: Leonid Ryžov, joka haavoittui Ukrainassa. Tämä oli ensi kerta, kun paraatin pääkuvassa istuu nykyisen sodan veteraani, ei enää vain Suuren isänmaallisen sodan vanhus. Viesti on läpinäkyvä: Ukraina ei ole erillinen, traaginen episodi, vaan jatko‑osa 1941–45‑myytille. Kamera tekee tästä uuden kanonisen kuvan — Putinin, vanhan sodan ja uuden sodan välisen kolmiyhteyden.
Putinin puhe ankkuroi tämän kokonaisuuden ideologiseksi ohjelmajulistukseksi. Hän ei puhu niinkään menneestä sodasta kuin ”sotilaista, jotka tänään suorittavat erikoisoperaation tehtäviä” ja ”vastustavat aggressiivisia voimia, joita Nato aseistaa ja tukee”.
Puheessa on tarkka rytmi: ensin sankarit rintamalla, sitten heitä tukevat insinöörit, tutkijat ja työläiset, lopuksi koko yhteiskunta — työläisistä opettajiin, pappeihin ja vapaaehtoisiin. Tavoite on hitsata yhteen sota ja arkityö, rintama ja kotirintama, niin että jokainen venäläinen voidaan nimetä osasyylliseksi ja osa‑voittajaksi. ”Meidän asiamme on oikea, me voitamme yhdessä” — loitsu, jonka tehtävä on peittää se, että vuoden 1945 voitolla ei ole tässä kertomuksessa enää itsenäistä sisältöä.
Sama logiikka ulottuu vieraskatsomoon. Poliittinen kommentaattori Dmitri Oreškin kiteytti ulkomaiset vieraat laskelmalla ”3 + 0,5”: Valko–Venäjän Aleksandr Lukašenka poikansa Nikolain kanssa, Laosin presidentti ja Malesian kuningas. Kolme–neljä hajanaista vierasta ja yksi dynastinen ”puolikas” eivät muodosta koalitiota, vaan näyttävät tyhjää kehystä, jonka sisään Kremlin propagandakone piirtää haluamansa kartan. Liittolaisia ei enää mitata valtioiden painolla tai johtajien legitiimiydellä, vaan siitä, kuinka tiukasti he ovat sidoksissa Putinin omaan selviytymistarinaan.
Oreškin kiinnitti huomiota myös siihen, ettei koskaan aikaisemmin ole kuviin tallentunut yhtä monta Putinin turvamiestä ja myös ”ydinasesalkun kantaja”.
Venäjän politiikkaan erikoistunut politologi, Wienissä toimivan Re:Russia‑ajatushautomon johtajan, Rogovin analyysin voima on siinä, että hän kieltäytyy selittämästä tätä pelkällä ”Putinin psykologialla”. Hänen mukaansa näkyvä mielialojen muutos Venäjällä heijastaa rakenteellista murrosta, ei yhden miehen oikkuja.
Sotilaallinen putinismi on siirtynyt uuteen kriisivaiheeseen: sota ei ole enää mobilisoiva ”voiton projekti”, vaan kuluttava pakko, jonka kustannukset alkavat tihkua kaikkialle yhteiskuntaan.
Doždin journalistin, Mihail Fišmanin, perjantain viikkokatsauksen sävy osuu yhteen Rogovin kanssa – mutta painotuksissa on ero. Rogov korostaa rakenteellista murrosta, Fišman rituaalin pienuutta ja paranoidista taisteluasentoa. Yhdessä ne muodostavat saman diagnoosin eri kulmista: paraati kutistui, kalusto piilotettiin, vieraita saapui vain muutamia. Se, mitä jäi, oli ahdistunut yritys vakuuttaa, että kaikki on edelleen ”suuren voiton” jatkoa.
Huomionarvoista on myös se, että kaikki tässä siteeratut keskeiset analyytikot – Rogov, Šulman, Fišman ja Jablokov – työskentelevät nykyisin Venäjän ulkopuolelta käsin, mitä voi jo pitää itsessään kommenttina Voitonpäivän nykytilasta.
Berliinissä asuva, Venäjän valtio‑ ja yhteiskuntarakenteiden sekä lainsäädäntöprosessin asiantuntija Jekaterina Šulman muistutti lauantaina Deutsche Wellen lähetyksessä Levada‑keskuksen pitkistä mittauksista: vielä 2000‑luvulla Voitonpäivä kilpaili uudenvuoden kanssa maan suosituimman juhlan paikasta, mutta nyt uusi vuosi on selvästi tärkein juhla ja 9. toukokuun merkitys hiipuu.
Kuolemattoman rykmentin tarina tiivistää tämän kulumisen: Tomskissa syntynyt omaisten muistokulkue muuttui ensin valtiolliseksi spektaakkeliksi ja päästettiin lopulta siihen pisteeseen, että Pietarissa kannettiin Jevgeni Prigožinin muotokuvaa – kuten Ilya Jablokov ironisoi, rituaali on taantunut ”rottien tasolle” ja ”Ženja lähettää jo pääsiäismunia tuonpuoleisesta”.
Kun tällainen kulkue toimii taustana tämänvuotiselle, pienennetylle ja hermostuneelle paraatille, Voitonpäivä näyttää yhä selvemmin hiipuvan muistopäivän sijaan väkinäiseltä, itseään toistavalta rituaalilta. Tomskista kotoisin oleva Jablokov on Sheffieldin yliopiston digitaalisen journalismin lehtori, joka on tutkinut venäläistä propagandaa ja salaliittoteorioita.
Ehkä tutkijoiden esittämistä kaikkein epämukavin johtopäätös kuultiin Rogovilta — tärkein — on se, että muutos ei ole hidas vain Kremlin väkivaltamonopolin ja propagandakoneen vuoksi, vaan myös siksi, että suuri osa yhteiskuntaa pelkää tuntematonta enemmän kuin nykyistä, rikkinäistä status quota.
Romahdusta ei ole tulossa huomenna. Päinvastoin. Rogov huomauttaa, että järjestelmän nopea sortuminen pelottaisi myös monia tämän päivän tyytymättömiä.
Tästä näkökulmasta tämän vuoden paraati on täydellinen Ei-Voiton päivän rituaali: järjestelmä yrittää vielä kerran vakuuttaa kansalle, että voitto on väistämätön — samalla kun se itse kuuntelee haljenneen maljan kirskuntaa.
Kirjoittaja tutkii venäläistä mediaa ja journalismia Kordelinin säätiön apurahalla. Hän on haastatellut yli sataa venäläistä toimittajaa ja mediatutkijaa.
#kordelininsäätiö @kordelininsaatio
