Huhtikuun 13. päivänä 2025 Venäjän isku Ukrainan koillisosassa sijaitsevan Sumyn kaupungin keskustaan järkytti maailmaa.
Palmusunnuntaina, kun ihmiset olivat kokoontuneina kaduille ja kirkkoihin, kaksi ballistista Iskander-M-ohjusta iskeytyi keskelle vilkasta kaupunkia, surmaten ainakin 34 siviiliä, mukaan lukien kaksi lasta, ja haavoittaen 117 henkilöä.
[Kuvassa YLEn tv-uutisista 14. päivä huhtikuuta poimittua grafiikkaa.]
”Onko Eurooppa viimeisen rauhan kesän kynnyksellä?”
Venäjän hyytävä väkivaltaan turvautuminen neuvottelujen sijaan nosti esiin vakavan kysymyksen: minkälaiseen maailmaan olemme astumassa?
Vaikka kukaan ei voi varmuudella sanoa, onko tuleva kesä ”viimeinen” ennen suursotaa, analyysit ja tapahtumat osoittavat selvästi kohonnutta riskiä. Realistisen voimapolitiikan nousu, kansainvälisten normien mureneminen, suurvaltojen välinen kilpailu Ukrainan kohtalosta ja Euroopan maiden konkreettinen varautuminen pahempiin skenaarioihin viittaavat siihen, että tilanne on äärimmäisen vaarallinen ja eskalaation mahdollisuus on todellinen.
Iskut Sumyyn, kaukana aktiivisilta rintamalinjoilta, ovat osa Venäjän laajempaa strategiaa siviiliväestön terrorisoimiseksi ja moraalin murtamiseksi. Ne pyrkivät kuormittamaan paikallisia pelastusjärjestelmiä, aiheuttamaan sisäistä pakolaisuutta ja painostamaan Ukrainan hallitusta myönnytyksiin. Iskut siviilikohteisiin, kuten yliopiston asuntolaan, korostavat niiden ei-sotilaallista luonnetta.
Venäjän ilmatorjuntaohjuspropaganda
Venäjän propaganda-apparaatti käynnistyi välittömästi iskua seuranneena iltana. Vladimir Solovjev, Venäjän tunnetuin sotapropagandisti, jakoi ohjelmassaan näkemyksiä valtiollisella Rossija 24 -kanavalla, nimittäen Sumyn tragediaa ”lavastetuksi provokaatioksi”.
Venäjän iskut tuomittiin laajasti tuoreeltaan. Solovjev reagoi raivoissaan Saksan CDU-johtaja Friedrich Merzin väitteisiin. Tämä esitti, että Vladimir Putin tekee näin niille, jotka haluavat neuvotella rauhasta. Solovjev siteerasi Merziä: ”Venäläiset ovat läpi historiansa olleet uskomattoman kestäviä kärsimykselle, ja ihmisten armoton tuhoaminen on aina ollut osa Venäjän politiikkaa”.
Solovjev kutsui Merziä ”hylkiöksi” ja ”natsiolennoksi”, muistuttaen että saksaaiset hautasivat hänen juutalaiset sukulaisensa elävältä toisen maailmansodan aikana.
Solovjev myös mainitsi, että tuleva Saksan hallituskoaliitio suunnittelee erityistuomioistuinta, jossa Venäjän presidentti tuomittaisiin Ukrainan konfliktiin liittyen. Propagandisti kutsui saksalaisia ”saastaväeksi” ja vakuutti, etteivät he koskaan onnistu ”pesemään itseään puhtaaksi”.
Solovjev viittasi myös suomalaisiin yhdessä Saksan ja muiden maiden ”merkityksettömien poliitikkojen” kanssa, jotka haluavat lähettää ”selkeän signaalin Venäjälle”. Hän uhkasi, että Venäjä tuhoaa paitsi Ukrainaan lähetettävät joukot, myös pitää tätä suorana osallistumisena sotilaallisiin toimiin Venäjää vastaan.
Erikseen Solovjev mainitsi Britannian, Saksan, Ranskan ja ”Baltian emiirikuntien” kohtaavan ”surullisen kohtalon”. Hän varoitti näitä maita tulevista seurauksista, jos ne osallistuvat toimiin Venäjää vastaan.
Solovjev vihjasi, että iskun takana olisi ukrainalainen ilmatorjuntaohjus, joka olisi osunut väärään kohteeseen – väitteet, jotka eivät vain kiistä kansainvälisiä todisteita, vaan myös kylvävät epäilyksiä ja sekoittavat globaalia mielipidettä.
Juontaja väitti, että länsimainen media (kuten ”Deutsche Welle”) yrittää luoda ”uuden Butšan” tilanteesta, jossa kyseessä on Ukrainan jatkuva yritys estää mahdolliset sopimukset juuri kun Putin oli keskustellut Trumpin edustajan kanssa 4,5 tuntia.
Väittelyn avaaminen kuuluu propagandaan. Vastaväitteet osoittavat lähes varmaksi sen, miten Venäjä iski kaupunkiin.
Margarita Simonjan, RT:n päätoimittaja, tuki Solovjevin väitteitä, lisäten että Ukraina yrittää luoda toisen Butšan kaltaisen skenaarion.
Tässä on klassinen esimerkki informaatiosodankäynnistä: todellisuuden vääristelyä, jossa Venäjä näyttäytyy uhrina ja Ukraina syyllisenä.
Euroopan huolet turvallisuudesta synkkenevät
Sumyn tragedia ei ole ainoastaan yksittäinen hyökkäys, vaan se heijastelee syvempää muutosta kansainvälisissä suhteissa, jossa reaalipolitiikan synkimmät elementit nousevat takaisin etualalle.
Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin tavoitteista ei kenelläkään ulkopuolisella näytä olevan mitään käsitystä. Sunnuntaina tämä esitti, että isku Sumyyn saattoi olla virhe. Analyytikot pitävät tätä epätodennäköisenä iskun luonteen (kaksoisisku, mahdolliset rypälepommit) vuoksi.
Mutta toisaalta Trump voi aivan yhtä hyvin sanoa, että ei tiedä, koska hän ei mielestään voi olla muutenkaan mitenkään vastuussa edeltäjänsä ”sodasta”.
Trumpin ulkopolitiikan visiona on pikemminkin diilien tekemisellä luotu järjestys, jossa säännöt keksitään joka kerta uudestaan. Kuten professori Sergei Prozorov. totesi blogissaan jo maaliskuussa.
”Yhdysvaltain hallinnon pakkomielle välttää joutumasta kaupanteossa ’hölmön’ rooliin eli antamaan enemmän kuin saamaan. Tässä lähestymistavassa politiikka nähdään nollasummapelinä, missä on vain voittajia ja häviäjiä. Toisin on sääntöpohjaiseen järjestykseen perustuvassa positiivisen summan pelissä, jossa kaikki voivat hyötyä säännöistä.”
Trumpin hallinnon erityislähettiläät ovatkin esittäneet kilpailevia suunnitelmia Ukrainan jakamiseksi, joka muistuttaa historian pahimpia etupiiripolitiikan hetkiä.
Tapahtumat osoittavat, kuinka suurvallat, erityisesti Yhdysvallat ja Venäjä, käyvät neuvotteluja Ukrainan tulevaisuudesta ilman maan täysipainoista osallistumista.
Trumpin hallinnon erikoislähettiläiden, Steve Witkoffin ja Keith Kelloggin, esittämät kilpailevat suunnitelmat Ukrainan jakamiseksi kertovat jotain myös Trumpista.
Witkoff on ehdottanut neljän itäisen alueen (Donetskin, Luhanskin, Zaporižžjan ja Hersonin) luovuttamista Venäjälle ”nopeimman tulitauon saavuttamiseksi”. Kellogg puolestaan on esittänyt Ukrainan jakamista kolmeen vyöhykkeeseen ”lähes kuten Berliini toisen maailmansodan jälkeen”.
Sunnuntaina Živoi Gvožd -ohjelmassa haastateltu asiantuntija Georgi Tšižov arvioi, että juuri nyt nämä neuvottelut käydään käytännössä ”Ukrainan pään yli”.
Tällainen suurvaltadiplomatia, jossa pienempien valtioiden kohtaloista päätetään niitä kuulematta, muistuttaa kylmän sodan pahimpia aikoja. Myös Saksa, Britannia, Ranska, Baltia ja Suomi ovat joutuneet määrittelemään asemansa uudelleen tässä uudessa turvallisuusympäristössä.
Suomen presidentin Aleksandr Stubbin ajama ”arvopohjainen realismi” pyrkii tasapainottelemaan valtapolitiikan ja demokraattisten arvojen välillä.
Käytännössä realismi tarkoittaa sitä, että pyrimme tasapainottamaan valtapolitiikkaa kansainväliseen oikeuteen ja ihmisoikeuksiin sitoutumisella. Tulevaisuuden uskon on oltava vahvaa, koska sääntöpohjaiselle maailmanjöärjestykselle on jo tullut kovat ajat eikä Venäjän tavoitteesta ole epäselvyyttä: se aikoo sotia.
Turvallisuusasiantuntijat ovat varoittaneet sodan mahdollisuudesta Venäjän kanssa ja kehottaneet valmistautumaan pahimpaan. Venäjälle sotarikokset ovat osa laajempaa, systemaattista toimintaa, jossa kansallisia vähemmistöjäkin käytetään osana sotakoneistoa.
Myös Ukrainan presidentti Volodomyr Zelenskyi on todennut, että koko maailman turvallisuus on vaakalaudalla, ja että sota voi laajentua maailmansodaksi, jos Venäjää ei pysäytetä.
Hän pitää Putinin perimmäisenä tavoitteena Venäjän imperiumin elvyttämistä
Suomen ulkoministeri Elina Valtonen (kok.) muistutti maanantaina samasta asiasta: Venäjä osoittaa täyttä välinpitämättömyyttä ihmiselämää kohtaan.
Venäjän tapana osoittaa piittaamattomuutta diplomatiaa kohtaan ja pyrkimyksenä kylvää pelkoa Ukrainan väestössä sekä pakottaa maa antautumaan.
Kuten Valtonenkin sanoi, iskut Ukrainaan tapahtuivat pian sen jälkeen, kun Yhdysvaltain välittämä tulitauko energialaitoksia vastaan oli kariutunut syytöksiin rikkomuksista, ja Trumpin lähettiläs Witkoff oli tavannut Putinin.
Euroopan huolet turvallisuudesta synkkenevät
Solovjevin vihasta sai osansa sunnuntaina myös saksalainen tv-kanava Deutsche Welle, jota propagandisti pitää russofobisena, ja minä puolestani erinomaisena lähteenä myös venäjäksi.
Maanantaina Sumya käsittelevässä lähetyksessä korostui myös ajatus siitä, että mikäli nykyinen geopoliittinen jännitys jatkuu, saatamme hyvinkin kohdata uuden turvallisuusuhkien aallon Euroopassa.
Huolestuttavat arviot, joita esittelevät Saksan sotahistorioitsijan Sönke Neitzelin kaltaiset asiantuntijat, vihjaavat että Venäjän aggressio NATO-maita kohtaan voi olla mahdollinen jo kuluvan vuoden syksyllä.
Tämä korostaa suursodan eskaloitumisen todellista uhkaa.
–Valitettavasti ilmaisu ’viimeinen rauhan kesä’ ei ole enää täysin epärealistinen, Neitzelin toteaa.
Neitzel selittää, että sodan puhkeamisen riski Euroopassa riippuu useista tekijöistä: NATO:n kollektiivisesta reaktiosta, Trumpin roolista, eurooppalaisten toimista ja mahdollisesta rauhansopimuksesta Ukrainassa. Hän korostaa, että Putin tuskin aloittaisi konfliktia NATO:n kanssa ennen kuin hän on saanut jonkinlaisen ratkaisun Ukrainassa.
Tätä huolta tukevat myös muut merkit. Saksalainen Bild-lehti raportoi luottamuksellisesta Saksan puolustusministeriön asiakirjasta, jossa ennakoitiin Venäjän ja NATOn välisen sodan mahdollisuutta kesällä 2025.
Sumyn tragedia muistuttaa meitä siitä, että voimapolitiikka ilman moraalia johtaa uusiin konflikteihin.
Pelottavin vaihtoehto tulevaisuden kannalta on suurvaltadiplomatia, joka jättää pienemmät valtiot huomiotta. Se asettaa koko kansainvälisen järjestelmän vaakalaudalle.
Maailma ei tarvitse sotaa – mutta näyttää siltä, että Venäjän hallinto tarvitsee sitä omien sisäisten ja geopoliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi.
Venäjän argumentit ovat kumottavissa
Venäjä väittää jo nyt toimivansa suojellakseen omia strategisia etujaan, erityisesti NATO:n laajenemista vastaan. Venäjän johdon päätöksi puolustavat voivat argumentoida, että Venäjän johto kokee uhan länsimaiden vaikutusvallasta ja haluaa säilyttää ”puskurivyöhykkeensä”. Tämä ei kuitenkaan oikeuta kansainvälisen oikeuden rikkomista ja hyökkäyssotaa.
Samalla tavalla Venäjä väittää ”suojelleensa” venäjänkielisiä vähemmistöjä Itä-Ukrainassa (Donbasissa) ja Krimillä. Tällaista retoriikka on käytetty oikeutuksena miehitykselle. Näin tehdään vaikka kansainväliset tarkkailijat ovat kyseenalaistaneet näiden vähemmistöjen todellisen uhan.
Monia Venäjän toimia on pidettävä ennemminkin hybridivaikuttamisena myös kotimaassa, jossa venäläiset nationalistit voivat vedota siihen, että Ukraina on ”osa Venäjän historiaa” (Neuvostoliiton aikana tai jopa aikaisemmin), ja väittävät, että alueiden liittäminen Venäjän osaksi on ”oikeutettua”. Niissä on jo pidetty kansanäänestyksetkin Venäjään liittymisestä.
Kun vielä muutama kuukausi sitten ajattelin, että venäjä esittää itsensä ”moninapaisen maailman” puolustajana Yhdysvaltoja ja EU:ta vastaan, se tuntuu saaneen Yhdysvaltojen nykyjohdosta samanaisen liittolaisen.
Niin kauan kun vanhoillisilla republikaaneilla on yliote Trumpista, voi Venäjä näyttäytyä ”oikeiden” perinteisten arvojen puolustajana. Jotkut autoritääriset maat (kuten Iran, Valko-Venäjä, tai eräät Afrikan valtiot) voivat tukea tätä näkökulmaa.
Kysymys Ranskan kokoisen maan jakamisesta on jo itsessään järkyttävä ajatus Euroopassa, vaikka se ei olisi sitä Washingtonissa tai Moskovassa. Pekingin kantaa olemme tottuneet odottamaan.
Uhkana jälleen uusi jäätynyt konflikti
Ukrainan jakaminen muodostaisi merkittävän uhan Euroopan turvallisuudelle useista syistä.
Ensinnäkin se legitimoisi voimapolitiikan ja etupiiriajattelun kansainvälisten suhteiden perustana, mikä rohkaisisi muita revisionistisia valtioita vastaaviin toimiin. Toiseksi se rikkoisi perustavanlaatuisia kansainvälisen oikeuden periaatteita, kuten valtioiden suvereniteettia ja alueellista koskemattomuutta.
Ukrainan jakaminen voisi johtaa uusiin konflikteihin, kun eri valtiot pyrkisivät ottamaan haltuunsa alueita, joihin ne katsovat olevansa oikeutettuja historiallisten, etnisten tai muiden tekijöiden perusteella. Tämä ilmiö näkyy jo nyt joidenkin eurooppalaisten poliitikkojen lausunnoissa.
Euroopan maiden suhtautuminen etupiiriajatteluun ja Venäjän toimiin Ukrainassa heijastaa teoreettisia jakolinjoja realistisen ja liberalistisen maailmankuvan välillä. Saksan ja Ranskan johtajat edustavat varovaista realismin sävyttämää pragmatismia, tasapainoillen Venäjän tuomitsemisen ja dialogin ylläpitämisen välillä.
Energiariippuvuus ja taloudelliset intressit vaikuttavat merkittävästi näiden maiden politiikkaan. Itä-Euroopan johtajat, erityisesti Puolan ja Baltian maiden edustajat, ovat puolestaan omaksuneet tiukemman linjan, joka heijastaa liberalistisia arvoja ja historiallista kokemusta Venäjän vaikutusvallasta.
Rinnakkaistapauksena Georgia
Georgian konflikti vuonna 2008 tarjoaa kiinnostavan vertailukohdan nykypäivän Ukrainan tilanteelle.
Venäjän ja Georgian välisessä lyhyessä sodassa kyse oli ensimmäisestä kerrasta sitten Neuvostoliiton hajoamisen, kun Venäjä käytti sotilaallista voimaansa rajojensa ulkopuolella. Konfliktin seurauksena Venäjä tunnusti yksipuolisesti Etelä-Ossetian itsenäisyyden, samalla tavoin kuin se on toiminut Ukrainan itäosissa.
Georgian parlamentti oli jo vuonna 2005 vaatinut venäläisten rauhanturvajoukkojen vetäytymistä Etelä-Ossetiasta, tavoitteena korvata ne kansainvälisellä rauhanturvajoukolla. Euroopan parlamentti totesi vuonna 2008, että venäläisten rauhanturvaoperaatio Abhasiassa ei enää ollut neutraali ja että EU:n pitäisi lähettää joukkoja turvaamaan rauhaa alueelle.
EU:n tutkimusraportin mukaan Venäjän toimet Georgian konfliktissa rikkoivat kansainvälistä oikeutta. Raportissa todettiin, että ”Venäjä oli konfliktin osapuoli, ei rauhanturvaaja” ja että ”Venäjällä ei ollut laillista syytä hyökkäykseensä Georgiaan”.
Diplomatian uudet haasteet vaativat avauksia
Sumyn traagiset tapahtumat ja niitä seuraavat poliittiset manööverit korostavat tarvetta yhdistää realismi arvopohjaisiin sitoumuksiin demokraattisiin normeihin ja kansainväliseen oikeuteen.
Euroopan on pohdittava kuinka se voi rakentaa kestävän rauhan, jolle perusta on rehellisessä diplomatiassa ja yhteisissä arvoissa.
Vastauksena kysymykseen, tarvitseeko maailma sotaa, on helppo sanoa: se ei sitä tarvitse.
Meidän suurin haasteemme on löytää tie ulos nykyisestä vaarallisesta tilanteesta ilman uutta suurta sotaa, joka vaarantaisi kaiken, mitä Eurooppa on rakentanut viimeisten 80 vuoden aikana.
Reaalipolitiikan ongelma kiteytyy siinä, että se jättää huomiotta moraalisen ulottuvuuden. Venäjän iskut siviileihin eivät ole vain hirmutekoja, vaan myös strategisia toimia, joiden tarkoituksena on murtaa Ukrainan tahto ja pakottaa se epäedullisiin neuvotteluihin.
Realismi teoriana saattaa selittää suurvaltapolitiikkaa, mutta se ei tarjoa kestävää perustaa kansainväliselle järjestykselle.
