Venäjä pumppaa öljyä kestääkseen pystyssä, Trump haluaa hallita öljyä pysyäkseen maailman huipulla – mutta molempien valtakoneiston logiikka on häiritsevän samanlainen: valta rakennetaan fossiilisen energian, propagandan ja sotakoneiston varaan.
Öljytulot ruokkivat valtaeliittiä, turvallisuuskoneistoa ja erilaisia suojatyö‑ ja suosikkijärjestelmiä – niiden varaan rakentuu koko autoritaarisen järjestelmän näennäinen vakaus.
Venäjän poliittinen järjestelmä on usein kuvattu ”petrovaltioksi”, jossa öljytulot mahdollistavat valtion kontrollin taloudesta ja yhteiskunnasta. Yhdysvalloilla öljyn hallinta on osa globaalia vaikutusvaltaa.
Molemmissa tapauksissa fossiilinen energia on keskeinen, mutta motiivit ja kontekstit eroavat: Venäjällä kyse on järjestelmän selviytymisestä, Yhdysvalloilla globaalista johtajuudesta.
Venäjä elää öljystä tavalla, jota venäläiset ekonomistit itse kuvaavat yksinkertaisesti: kaikki muu on “sälää”, jota poliittinen johto mielellään kaunistelee puhumalla “kotimaisen BKT:n monipuolistamisesta”, vaikka budjetti, kauppatase ja eliitin rikastuminen seisovat raakaöljyn ja kaasun viennin varassa.
Yhteenvedon teki ekonomisti, taloustieteen tohtori Igor Lipsits, The Breakfast Show -aamuohjelmassa.
Kun valtaosa vientituloista ja huomattava osa budjettituloista tulee fossiileista, ei ole ihme, että Kreml suhtautuu niihin kuin hengityskoneeseen – ilman sitä järjestelmä tukehtuisi, ja juuri siksi öljyputket, satamat ja sopimukset Kiinan ja Intian kanssa ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin sotatoimet Ukrainassa.
Venäjän öljyriippuvuus on kasvanut pakotteiden myötä, ja Kiina ja Intia ovat korvanneet länsimaiden markkinat.
Trumpin maailmassa öljy ei ole olemassaolon kysymys vaan hegemonian työkalu.
Poliittiset tutkijat, kuten Vladimir Gelman (Russia’s Gamble), korostavat öljyn roolia autoritaarisen järjestelmän ylläpitämisessä.
Trumpin energiaylivalta doktriini tavoittelee nimenomaan sitä, että Yhdysvallat ei tyydy omavaraisuuteen vaan pyrkii hallitsemaan mahdollisimman suurta osaa globaalista fossiilitarjonnasta, myymään LNG:tä ja öljyä liittolaisille ja käyttämään energiahanoja vipuvartena kilpailijoita vastaan.
Iranin sodassa sama logiikka näkyy läpi: Trump myöntää, että hinnat nousevat hetkeksi, mutta lupaa niiden laskevan “entistä alemmas”, kun USA käyttää tuotantoaan, varastojaan ja Hormuzin kontrollia rauhoittaakseen markkinoita – ja puhuu jopa Iranin “energialahjasta”, kun tilanne kehittyy tavalla, jonka voi myydä kotimaassa sekä voittona että öljypelin vahvistumisena.
Lopulta molempien kieli ja ajattelu muistuttavat toisiaan enemmän kuin haluamme myöntää.
Putin käyttää öljyä liimana, joka pitää koossa 20–20–60‑autoritarismin: uskollinen ydin saa palkkionsa, eliitti helppoa rahaa luonnonvaroista, ja enemmistö tyytyy hiljaiseen sopeutumiseen, kunhan valtio pystyy maksamaan palkat ja pitämään sodan kaukana arkielämästä.
Trump taas yrittää piirtää öljystä kuvan amerikkalaisesta kohtalosta – “drill, baby, drill” ‑lupauksena työpaikoista, halvoista polttoaineista ja sodista, joita voidaan käydä halvalla ja tehokkaasti.
Yksi järjestelmä on petrovaltio, toinen supervalta, mutta molemmissa fossiilinen energia toimii vallan metaforana: se, joka hallitsee virtausta, kuvittelee hallitsevansa myös historiaa.
