Professori Vladimir Gelmanin (s. 1965) tuore teos ”Russia’s Gamble” tarjoaa poikkeuksellisen analyysin siitä, miksi Venäjä epäonnistui Ukrainan sodan alkuvaiheessa.
Kremlin luottamus ”helppoon sotaan” Ukrainassa johti strategisiin virheisiin. Sodan pitkittyessä yhteiskunnan alkuperäinen tuki on uhattuna.
Helsingin yliopistossa pidetyssä tilaisuudessa professori esitteli trilogiansa kolmannen osan keskeiset löydökset tavalla, joka osoitti hänen asiantuntemuksensa syvyyden ja kykynsä yhdistää teoreettinen analyysi konkreettisiin esimerkkeihin.
Gelmanin teos Russia’s Gamble tarjoaa arvokkaita näkökulmia sodan dynamiikkaan. Sen sijaan, että syyllistettäisiin yksittäisiä päätöksiä, hän osoittaa, miten autoritarismin rakenteet synnyttävät systemaattisia virheitä. Tämä tekee kirjasta välttämättömän niille, jotka haluavat ymmärtää Venäjän politiikan syövereitä.
Tuoreen kirjansa – yhden fyysisen kappaleen kanssa – työtään tutkijoille esitellyt Gelman nauratti yleisöä toteamalla, ettei kustantaja entiseen tapaan lähetä kirjailijalle laatikollista teoksia, mutta esittelykappaletta kaikki saivat hypistellä Metsätalon luentosalissa, jossa järjestetään usein väitöstilaisuuksia. Kirjastoon on toki tulossa lainattavaksi e-kirja.
Pietarista jo vuosia sitten Helsinkiin Aleksanteri-instituuttiin siirtynyt Gelman osaa ottaa yleisönsä.
Tilaisuus korosti tutkijan vastuuta objektiivisuudesta ja osoitti vertailevan politiikan tutkimuksen arvon. Gelmanin lähestymistapa, jossa hän yhdisti historiallisen perspektiivin nykyanalyysiin, tarjosi syvyyttä, joka puuttuu usein päivänpoliittisesta kommentoinnista.
”Tutkijan tehtävä on selittää, ei arvioida,” Gelman toteaa – ja juuri tämä neutraali lähestymistapa tekee hänen analyysistään niin vahvan.
”Tehtäväni ei ole tuomita Venäjän toimia, vaan selittää, miksi ne johtivat katastrofiin. Tämä edellyttää poliittisen järjestelmän analyysiä, ei moraalisia paheksuntoja.”
Gelman on kirjoittanut trilogian Neuvostoliiton jälkeisestä Venäjän politiikasta:
- Authoritarian Russia (University of University of Pittsburgh Press 2015) – käsittelee autoritaarista kehitystä.
- The Politics of Bad Government in Modern Russia (University of Michigan Press 2022) – analysoi huonoa hallintoa.
- Russia’s Gamble (Polity Press 2025) – keskittyy Venäjän epäonnistumiseen Ukrainan sodassa.
**
Gelman arvioi realistisesti, että ”totuuden” selvittäminen Venäjän valmistautumisesta sotaan on erittäin vaikeaa. Suuri osa päätöksenteosta on tapahtunut suljettujen ovien takana, eikä näistä tiedoista ole julkisia lähteitä.
Gelman varoittaa, että yksinkertaistetut selitykset (esimerkiksi ”sotilaiden moraalikato” tai ”Venäjän imperialismi”) voivat johtaa harhaan. Hänen mukaansa Ukrainan sodan epäonnistuminen selittyy monimutkaisemmilla tekijöillä, kuten päätöksenteon keskittymisellä Putinille ja institutionaalisten tarkastusmekanismien puutteella.
Tutkijoiden kysymykset Gelmanille käsittelivät muun muassa Putinin kannatusta, sodan jatkumisen todennäköisyyttä ja energiamarkkinoiden menetyksen vaikutuksia. Gelmanin vastaukset olivat tasapainoisia ja välttivät yksinkertaistamista.
Gelman vertasikin jo alustuksessaan tutkimustilannetta klassisiin kylmän sodan ajan selvityksiin, jossa tutkijat joutuivat tekemään johtopäätöksiään puutteellisten ja usein puolueellisten julkisten lähteiden perusteella.
”On paljon tietoa, jota ei ole saatavilla ja jota ei luultavasti koskaan selitetä”, hän toteaa.
Gelman muistutti Graham Allisonin klassisesta tutkimuksesta Kuuban ohjuskriisistä, ”The Essence of Decision” (1971), jossa tutkija joutui tekemään johtopäätöksiä puutteellisten lähteiden perusteella.
Venäjän Ukrainaan hyökkäämisestä tutkija voi tarjota vain oman tulkintansa ja on selvää, että osa johtopäätöksistä voi osoittautua vääriksi tulevaisuudessa.
Gelmanin mukaan tutkijan tehtävä on järjestelmällisesti purkaa valtarakenteita ja niiden vaikutuksia ilman ennakkoluuloja, hyväksyen tiedon rajoitteet.
Hänen lähestymistapansa korostaa analyysin tarvetta olla jäljittelemättä valtion propagandaa tai länsimaisia normatiivisia odotuksia, esimerkiksi sen mukaan että ”Venäjä on paha” ja keskittyy selittämään, miksi järjestelmä toimii kuten toimii, vaan keskittyä konkreettisiin, havaittaviin ilmiöihin. Tämä edellyttää rohkeutta käsitellä epämukavia totuuksia, kuten Venäjän kyvyttömyyttä oppia menneistä virheistään.
Krimin illuusion vaikutus strategiseen ajatteluun
Gelmanin analyysin ytimessä on Krimin liittämisen vuonna 2014 luoma vaarallinen ennakkotapaus.
Operaatio näytti onnistuneelta: se toteutettiin nopeasti, ilman merkittävää vastarintaa, ja nosti Putinin suosiota huomattavasti.
Tämä ”menestystarina” antoi Kremlin johdolle väärän käsityksen siitä, että vastaavia operaatioita voitaisiin toistaa muualla.
Operaation helppous loi harhaluulon siitä, että Ukrainan ”demilitarisointi” voitaisiin toteuttaa samalla tavalla, aliarvioiden ukrainalaisten nationalismia, asevoimien uudistuksia ja kansainvälistä tukea.
Gelmanin näkemyksen mukaan valheellinen narratiivi ”suurvalta-aseman palauttamisesta” voi ylläpitää kansallista yhtenäisyyttä, mutta ei ratkaise todellisia ongelmia.
Kun sota venyi eikä nopeaa voittoa saavutettu, kansalaisten kyynistyminen ja taloudelliset sanktiot alkoivat horjuttaa alkuperäistä tukea. Toisaalta valtion kontrolli tiedonvälityksessä on hidastanut kritiikin leviämistä.
Valtion sensuuri tiedonvälityksessä loi vaarallisen kuplan: Ukrainan heikkoudesta ja Venäjän ”väistämättömästä voitosta” levitettiin valheita. Todelliset haasteet (sanktiot, sodan pitkittyminen) jätettiin huomiotta.
Vallan personoitumisen syvälliset seuraukset
Keskeinen tekijä Venäjän epäonnistumisessa on vallan personoituminen Putinin kaudella, erityisesti vuodesta 2012 lähtien. Valtion toimintojen keskittyminen yhä selvemmin Moskovan Kremlin haltijan käsiin on ollut määräävä tekijä Venäjän kehityksessä edellisen vuosikymmenen aikana.
Gelman vertaa Neuvostoliiton institutionaalista päätöksentekoa nyky-Venäjän järjestelmään, jossa valtaa käyttävät harvat. Neuvostoliiton aikana päätökset tehtiin institutionaalisemmin puolueen kautta, mutta nyky-Venäjällä ne ovat riippuvaisia Putinin ja hänen lähipiirinsä näkemyksistä.
”Vuodesta 2020 lähtien Putinin hallinnosta on tullut päättäväisempi, mutta myös riskialttiimpi”, Gelman toteaa.
Vallan personoituminen on johtanut päätöksentekoprosessin keskittymiseen. Kun Neuvostoliitto käytti viisi kuukautta kollektiivisiin keskusteluihin Tšekkoslovakian operaatiosta vuonna 1968, Ukrainan hyökkäys päätettiin ilman vastaavaa valmistelua.
Krimin ”menestys” sokaisi Kremlin johtajat sille todellisuudelle, että muualla Ukrainassa oli aivan erilainen tilanne.
”Venäjä yritti hyödyntää vuoden 1968 Tšekkoslovakian operaation kokemuksia, mutta teki vakavia virheitä, kuten kyvyttömyyden käyttää lentokenttää hyökkäysten koordinointiin”, Gelman selittää.
[Venäjän epäonnistuminen lentokentän nopeassa haltuunotossa pelasti pääkaupunki Kiovan taisteluilta.]
Neljä toisiinsa liittyvää uhkaa
Gelman tunnistaa neljä tekijää, jotka vaikeuttivat Venäjän suunnitelmia. Autoritaarisen hallinnon uhka liittyy siihen, että personalistinen järjestelmä on vähemmän institutionalisoitunut kuin puoluehallinto. Väärinkäsitysten trauma kuvaa virheellisiä käsityksiä vihollisesta ja omista kyvyistä. Menneisyyden projektioiden trauma viittaa aiempien ”menestysten” väärään tulkintaan. Poliittisen järjestelmän ongelmat kattavat korruption ja huonon hallinnon.
Nämä tekijät muodostavat kokonaisuuden, jossa vaihtoehtojen puute tekee järjestelmästä jäykän ja altistaa sen yksittäisten virheiden vaikutuksille. Suljetun päätöksenteon ja tiedonpuutteen luoma epävarmuus edistää salaliittojen uskottavuutta kansalaisten ja jopa eliittien keskuudessa.
Gelman viittaa vallanpitäjien käyttämiin painostuskeinoihin opposition hillitsemiseksi. Hän toteaa, että Gazpromin ja Lukoilin tapaukset, joissa henkilöt ”putosivat ikkunoista”, toimivat varoituksina muille eliiteille.
Nämä ”onnettomuudet” myös alleviivaavat Venäjän poliittisen järjestelmän salailevaa luonnetta. Oikeusvaltion oraistakaan ei ole enää voitu reiluun vuosikymmeneen puhua.
Gelmanin esityksen poikkeuksellinen vahvuus oli hänen kykynsä yhdistää teoreettinen analyysi esimerkkeihin. Neuvostoliiton institutionaalista päätöksentekoa verrattaessa nyky-Venäjän personalistiseen järjestelmään käy selväksi se, miten kollektiivisen harkinnan puute vaikuttaa strategisiin virheisiin.
Toinen merkittävä vahvuus oli Gelmanin objektiivinen lähestymistapa. Hän painotti useaan otteeseen, että hänen analyysinsä keskittyy selittämään tapahtumia, ei arvioimaan niitä normatiivisesti. Tämä lähestymistapa teki esityksestä uskottavan ja antoi kuulijoille mahdollisuuden muodostaa omat johtopäätöksensä.
Kolmas vahvuus oli esityksen ajankohtaisuus ja relevanssi. Kun Ukrainan sota jatkuu, Gelmanin analyysi tarjoaa arvokkaita näkökulmia ymmärtää Venäjän päätöksenteon logiikkaa ja sen rajoituksia. Hänen korostamansa personalistisen hallinnon ongelmat selittävät osaltaan, miksi konflikti on pitkittynyt.
Neljäs vahvuus oli Gelmanin kyky käsitellä monimutkaisia poliittisia ilmiöitä tavalla, joka oli sekä syvällinen että ymmärrettävä.
Kolme kirjaa kokonaisuuden ymmärtämiseksi
Gelman trilogia muodostaa johdonmukaisen kertomuksen Venäjän poliittisesta kehityksestä autoritarismista huonoon hallintoon ja lopulta sotilasoperaation epäonnistumiseen.
Gelmania ei turhaan pidetä yhtenä Venäjän nykyisen poliittisen järjestelmän parhaista tutkijoista.
Tarkka analyysi osoittaa, että Venäjän epäonnistuminen Ukrainassa ei johtunut yksittäisistä virheistä vaan rakenteellisista heikkouksista poliittisessa järjestelmässä. Personalistinen hallinto, vaihtoehtojen puute ja institutionaalisen muistin menetys tekevät järjestelmästä haavoittuvan strategisille virheille.
Teos on poikkeuksellisesti tilaustyö. Kustantaja halusi julkaista aiheesta kirjan ja ehdotti sen tekoa professorille.
Tilaisuus yliopistolla korosti Gelmanin nöyrää otetta aiheeseensa ja tutkijan vastuuta objektiivisuudesta: professori kertoi tehneensä jo työtä aloittaessaan sen selväksi, että hän ei ole Ukrainan tuntija. Kirjassa keskeistä on hänen syvällinen analyysinsa Venäjän poliittisen järjestelmän rakenteellisista heikkouksista ja niiden vaikutuksesta Ukrainan sotaan.
Ukrainan näkökulman ymmärtämiseksi hän viittaa Serhiy Plokhyyn ja Maria Popovan töihin, jotka keskittyvät Ukrainaan, ja sanoo omien analyysiensa täydentävän niitä Venäjän näkökulmasta.
Gelman korostaa, että tutkijan tehtävä on täydentää julkista keskustelua tarjoamalla syvällisiä, empiirisiä selityksiä. Hänen mukaansa selittämisen tulee keskittyä kysymykseen ”miksi asiat ovat niin kuin ne ovat”, ei siihen, ”miten niiden pitäisi olla”.
