Venäjän aikomukset ovat edelleen hämärän peitossa: tiedämme, että hyökkääjänä sen ei ole tarkoituskaan avata tavoitteitaan.
Kuten Putinia vuosikaudet seurannut suurlähettiläs, emeritus, Hannu Himanen toteaa tuoreessa kirjassaan Missä enkelitkin pelkäävät: ”Länsi ei todellakaan uhannut Venäjää, eikä Donbasin rintamalla Venäjää vastassa ollut Nato-maiden sotilaita.”
Himanen kirjoittaa Docendon julkaisemassa kirjassa keskeisistä ulkopolitiikkaamme liittyvistä asioista tarkasti pohtien ja muistuttaen keskustelukumppaneistaan tavalla, jonka tunnistan hyvin.
Perustuslakiin kirjattu kahden johtajan malli tekee tästä työstä hankalaa sekä presidentille että pääministerille.
”Oma päätelmäni tästä on yksiselitteinen: ulkopolitiikan kaksipäinen johtamismalli ei tarjoa likikään optimaalisia edellytyksiä edistää Suomen kansallista etua. Siksi perustuslakia pitäisi muuttaa. Suomen liittyminen Natoon vain korostaa nykyisen mallin ongelmallisuutta.”
**
Himanen kertoo huomanneensa, että vaikka presidentti Sauli Niinistö on pitänyt eduskunnan valiokuntiin säännöllistä yhteyttä, järjestely perustui tämän omaan valmiuteen tavata kansanedustajia.
Perustuslain muutosta ei ole odotettavissa, eikä sellaisen tavoittelu ole edelleenkään suosittua. Himanen muistuttaa, että edellisvuosien aikana tasavallan presidentin kanslian ja valtioneuvoston kanslian lausunnot ovat olleet kuin eri planeetalta.
Himasen näkemys ei voinut jäädä huomaamatta. Suomessa ulkopolitiikan johtoa yritetään edelleen pitää mieluusti muutaman ihmisen hyppysissä.
Tuorein esimerkki on tasavallan presidentti Aleksander Stubbin YLEn Ykkösaamussa esittämä arvio siitä, että kansallinen yhtenäisyys vaatii vahvan presidentin.
”Olemme pysyneet yhtenäisenä, koska presidentti johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Haluaisin lisätä, että pitää toimia myös yhteistyössä eduskunnan kanssa, Stubb sanoi. Pienenä kansakuntana pitää puhaltaa yhteiseen hiileen, hän sanoo.”
Nykyisen presidenttimme perehtyneisyyttä EU:n ja Naton keskeisiin toimintaperiaatteisiin ei kukaan kyseenalaista, mutta maata johtavan instituution merkityksestä on keskusteltava.
Himanen muistuttaa kirjassaan professori Henrik Meinanderin avauksesta.
Meinander sanoi Risto Ryti -seuran seminaarissa vuonna 2023, että nykyjärjestelmässä paljon ongelmia, ja nosti esiin ennen kaikkea EU- ja Nato-politiikan johtamisen.
Arvion taustalla on näkemys EU-asioiden nivoutumisesta aiempaa tiiviimmin turvallisuuspolitiikkaan Suomen Nato jäsenyyden myötä.
”Meinander päätyi yksiselitteisesti suosittelemaan edustuksellisen, valtaoikeuksista riisutun presidentin mallia.”
Tämän professorin näkemyksen Himanen poimi omaan kirjaansa usean puheenvuoron joukosta. Seminaarissa oli aiheena kaikille: ”Poliittisen johtajuuden ääripäät totalitarismista demokratiaan”.
Niinistö kasvatti valtaansa tauolla, Stubb aikoo pitää kiinni edeltäjänsä saavutuksesta.
**
Jätettyään päivätyönsä ulkoministeriössä Himanen on jatkanut laveasti kolumneissaan ja julkisissa esiintymisissään pohdiskelua suhteestamme naapuriimme unohtamatta omaa taustaansa.
Siinä missä useat Neuvostoliiton kanssa tekemisissä olleet – poliitikot ja liikemiehet – pysyvät varovaisina, ”entinen” radikaali sanottaa selkeästi: ”Kun presidentillä on ylivertaisen vahva asema ulkopolitiikan johtamisessa ja hän välttää puhumista, muidenkin on vaikea ottaa julkisesti kantaa.”
Olen itse huomannut Venäjän Ukrainaan hyökkäämisen jälkeen sen, että usein sivustaseuraajien on vaikea irrottautua ajatuksesta, jonka mukaan Venäjällä, ja sen diktaattorilla on selkeä syy ja joidenkin näkemysten mukaan myös oikeus maan käymiin sotiin.
Venäjä puhuu edelleen vain sotilaallisesta operaatiosta, vaikka sota-sanaakin on väläytelty.
Mutta käytännössä Ukraina ponnistelee äärirajoillaan ja Venäjä punnitsee yhä vaihtoehtojaan: koko maan mobilisointia ja ennen muuta sitä, kuinka paljon maa voi saada tukea eurooppalaisilta poliitikoilta tai Yhdysvalloilta, jos Trumpista tulee presidentti. Venäjä katsoo jo itsekin olevansa osa globaalia etelää, joka ei tuomitse vain Venäjää.
Kremlissä on päätetty kukistaa niskuroiva ja lännen tukema Kiovan juntta. Sillä hyvä.
**
Jo teoksen alussa tehdään selväksi, että Suomella Venäjän rajanaapurina ja koko Euroopalla on edessään hankala ja vaativa murroskausi suhteissaan Venäjään. Se kestää todennäköisesti pitkään siinäkin tapauksessa, että Venäjän sota Ukrainassa saataisiin pian päättymään.
”On vaikea nähdä, miten länsi voisi palauttaa toimivat suhteet Putinin johtamaan Venäjään.”
Himanen muistuttaa mainiosti, että radikaalin ja idealistisen toisinajattelijan tärkeimpiin ominaisuuksiin on aina kuulunut hyväuskoisuus: usko ihmisen hyvyyteen ja siihen, että valtioiden johtajat tarkoittivat sitä mitä sanoivat.
Aikalaisena – 1960-luvun ja varsinkin 1970-luvun opiskelijamaailman kokenut suurlähettiläs toteaa, että aikanaan näkemykset kehitysmaiden ja Neuvostoliiton edustajien retoriikasta arvioitiin toisenlaisin kriteerein kuin läntisten teollisuusmaiden johtajien.
Omassa sosiaalisen median kuplassa on itse kullekin vaikea nähdä Venäjän todellisuutta.
”Aselepo tarjoaisi Venäjälle mahdollisuuden varustautua seuraavaan hyökkäykseen. Rauha merkitsisi orwellilaisittain sotaa, tai vielä orwellilaisemmin ’sotilaallista erikoisoperaatiota.’ ”
Syy Venäjän ymmärtämiseen on tänä päivänä yhtä yksinkertainen kuin vuosikymmeniä sitten: propaganda puree ja sen peruspilarit ovat tukevat.
Venäjän viestinnän ammattilaiset tuottavat erilaisia viestejä eri kohdeyleisöille. He voivat pyrkiä samanaikaisesti mobilisoimaan joitakin yleisöjä ja demobilisoimaan toisia. Tässä mielessä propaganda on osoittautunut hyvin tehokkaaksi kahden sotavuoden aikana.
Eikä kyse ole tietenkään perinteisestä osoittelusta, vaikka hyvin tuntuu uppoavan myös puhe natseista ja saatanasta Ukrainassa.
Meille Venäjä on osoittanut mukautuvuutensa. Kotimaassaan Venäjä operoi sensuurillaan ja yleisön pelottelulla.
Yksi keskeinen sodan tavoite on Venäjällä ollut oman sisäisen opposition ja riippumattoman median murskaaminen.
**
Himasen kirjan perustan luovat tämän Ilkka-Pohjalaisessa julkaistut kolumnit 2020–2023.
Kirjoittaja käy uutta keskustelua itsensä kanssa kommentoiden ja kehystäen kulloisenkin kolumninsa ajankohdan kirjaan tarttuneille lukijoilleen.
Yksi tällainen kirjoitus liittyy Suomen Moskovan-suurlähetystön tilien jäädyttämiseen. Venäjä syytti Suomea oman edustustonsa töiden vaikeuttamisesta. Venäjän ulkoministeriön tiedotuksesta vastaava Marija Zaharova sanoi tilanteen syntyneen vastavuoroisuudesta.
Tämä ei pitänyt paikkaansa vaan pankkipalveluiden muutokset Suomessa johtuivat Himasen mukaan Ukrainan sodan aiheuttamasta rahansiirtojen hidastumisesta pakotteiden vuoksi.
Himasen mielestä Venäjällä oli herätetty ajatus pyhään puuttumisesta: oliko maa valmis horjuttamaan diplomaattisuhteita vielä vakavammin.
Kolumnissaan Himanen puntaroi tapahtunutta mahdollisena alkusoittona ja osoituksena valmiudesta kärjistää maiden suhteita. Samoihin aikoihin Venäjä takavarikoi Fortumin maassa olevan omaisuuden, vaikka viranomaiset puhuivatkin ”väliaikaisesta hallinnasta”.
Venäjä on aina osannut vierittää syyn toisten niskoille. Diplomaattikunnan vähentäminen on laajemmalle yleisölle tuttua tapauksista, joissa on ollut kyse tiedustelutehtävissä olleiden henkilöiden karkottamisesta ja näiden kotiuttamisten vastavuoroisuudesta.
**
Venäjällä väkivaltaviranomaiset toimivat tehokkaasti ja selkeän komennon alaisina. Pakolaiset ovat Suomen rajalle tullessaan ase. Sitä ei käy kieltäminen.
Himanen muistuttaa, että tullessaan Venäjälle ihmisillä on ollut passi ja viisumi, jotka heiltä otetaan pois ennen Suomen rajalle työntämistä. Tämä on syytä pitää kirkkaana mielessä.
Ilmiötä on tarkasteltava laajemmassa yhteydessään.
”Venäjän toimintaa selittää yhtäältä hyökkäyssota, toisaalta Venäjän halu eristäytyä ja tiukentaa omiin kansalaisiinsa kohdistuvia rajoituksia. Luonnollisesti myös Suomen Nato-jäsenyys selittää Venäjän halua kohdistaa ”ilkeyksiä”, erilaisia aktiivisia toimia vihamieliseksi väittämäänsä rajanaapuriin.”
Himanen tiivistää oleellisimman toteamalla, että kohteena ei ole pelkästään Suomi, vaan laajemmin koko EU ja Nato.
Kirjansa lopuksi täysin palvellut diplomaatti opastaa lukijoitaan siitä, että sopeutumisen aika on takana päin. Vuosituhannen alkuvuosina aikuistunut millenniaalien sukupolvi on noussut merkittäviin asemiin maan johdossa.
”Sen tulee löytää oma tapansa johtaa ja hahmottaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.”
Suomessa ulkopolitiikkaa johtavien on Himasen mukaan oltava jo aloittaessaan päteviä.
**
Maaseudun tulevaisuus: Moskovan ex-suurlähettiläs muuttaisi presidentin aseman edustukselliseksi – hallitus vastaisi koko ulko- ja turvallisuuspolitiikasta
Kauppalehti: Kokenut diplomaatti: Presidentti riisuttava vallasta Suomessa
Helsingin Sanomat: Entinen suurlähettiläs Hannu Himanen: On näköharha, että Suomen ulkopolitiikan vallanjako toimii
