Venäjän ulkopolitiikka: Kuninkaiden diplomatiaa epävakaassa maailmassa

Venäjän ulkopolitiikka joustaa. Kyse on taktiikasta, ei jäykän linjan noudattamisesta. Ytimessä on ”kuninkaiden diplomatia”. Sen nopeat, henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvat päätökset syrjäyttävät perinteiset kansainväliset instituutit.

Kansainvälisen politiikan luottomiehen, Global Affairs -lehden päätoimittajan, Fjodor Lukjanovin (58v.)  mukaan Venäjä palauttaa 1700-luvun suurvaltapolitiikan, jossa johtajien vaisto ja pragmatismi ohjaavat maailmaa.

Venäjän-Ukrainan sota on osoittanut, etteivät lännen ennustejärjestelmät kestä tällaista dynamiikkaa.

Epävakaassa maailmassa Venäjä käyttää tuttuja työkalujaan. Se osaa uhriutuvan propagandan, historian vääristelyn ja väliaikaisten liittoumien solmimisen.

Putinin politiikan ytimessä johdonmukaisuus

Venäjän ulkopolitiikan peruslinja on pysynyt muuttumattomana 2000-luvulla. Putinin haastatteluissa korostuu vankka narratiivi: Venäjä puolustaa suvereniteettiaan lännen ”geopoliittista ahdistelua” vastaan.

Vakaan käden -retoriikalla vahvistetaan käsitystä, että itsenäisen ja omaehtoisen politiikan puolustaminen on itsevaltiaan korkein päämäärä. Valittua linjaa perustellaan ”kaikenlaisen turmeluksen ja fasismin” patoamisella.

Propagandassa hyödynnetään tietoisesti toistoa ja historian uudelleentulkintaa. Putinin kykyä ”panna kampoihin lännelle” esitellään mielellään.

Yksi tapauksista oli esillä Pavel Zarubinin viikko-ohjelmassa Moskova, Putin Kreml. Ohjelmassa muistutettiin 1990-luvun tapauksesta, jolloin apulaiskaupunginjohtaja Putin kieltäytyi tapaamasta Yhdysvaltain delegaatiota, joka oli käyttäytynyt epäkunnioittavasti tullin virkailijoita kohtaan. Putin kertoi ymmärtäneensä, että länsimaista ei tule Venäjän kumppaneita: ne ovat yrittäneet muokata maata omien etujensa mukaiseksi Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien.

Uhriutuminen strategisena aseena

Venäjä esittäytyy piiritettynä uhrina, joka puolustaa olemassaoloaan ”vääryyttä harjoittavaa” länttä vastaan. Tämä tarina toimii tehokkaana oikeutuksena nykyiselle politiikalle, ja se juontaa juurensa jo Putinin Münchenin puheeseen (2007), jossa hän tuomitsi Yhdysvaltain yksinapaisen maailmanjärjestyksen.

Ideologisen perustan luominen on keskeistä: ”Venäjä vs. vääryyttä harjoittava länsi” -narratiivi tunkeutuu syvällä venäläiseen itsetuntoon.

Tarinat ”lännen petturuudesta” ja ”kunnian palauttamisesta” oikeuttavat Venäjän käymään Ukrainassa sotaa ja vahvistavat kansallista yhtenäisyyttä.

Tunteiden oikeuttajana on myös Kremlin sarjavalehtelija, ja neuvonantaja  Vladimir Medinski (54.v), joka edustaa vaarallista historian politisointia, jossa totuus alistetaan propagandalle. Hänen työnsä vahvistaa autoritäärisyyttä ja vääristää tietoa – tehden hänestä keskeisen osan Venäjän informaatiosotaa.

Henkilökohtaiset suhteet ohjaavat suurvaltapolitiikkaa

Lukjanov  korostaa, että nykyajan suurvaltioiden johtajat toimivat 1700–1800-lukujen mallin mukaisesti: valtioiden väliset suhteet perustuvat henkilökohtaisiin kontakteihin.

Trumpin suhtautuminen Venäjään perustuu pitkälti hänen henkilökohtaiseen kunnioitukseensa Putinia kohtaan.

”Intuitio on ehkä tärkeämpää kuin tieto.”

Päätökset tehdään poliittiseen vaistoon nojaten – pikemminkin aavistukseen kuin kylmiin faktoihin. Tämä korostaa subjektiivista päätöksentekoa, jossa johtajan persoona ja kokemus määräävät enemmän kuin pitkäjänteiset strategiat. Samalla se lisää irrationaalisten päätösten riskejä ja heikentää ulkopuolisten tarkkailijoiden kykyä analysoida tilannetta.

Sopeutuminen uuteen maailmanjärjestykseen

Venäjä uskoo vankkasti joustavaan sopeutumisstrategiaansa, jolla se on aiemminkin torjunut lännen painostuksen.

Ulkoministeri Sergei Lavrov (71v.) vähättelee julkisesti Trumpin uhkauksia asettaa 100 prosentin tullit Venäjältä öljyä ostaville maille jos tulitaun järjesteleissä ei edistytä. Vastuun ratkaisun venymisestä siirtäminen EU:lle heijastaa puolestaan Venäjän perinteistä ”hajota ja hallitse” -strategiaa.

Tähän asti länsimaiden pakotteiden vaikutus Venäjään on ollut rajallinen: taloutta on vahingoitettu, mutta hyökkääjän tavoitteita ei ole saatu muuttumaan. Perinteiset instituutiot, YK ja Maailman kauppajärjestö WTO ovat saaneet kolhun vaikutusvaltaansa, kun Venäjä on tavoittanut uusia liittolaisia kehittyvistä BRICS-maista ja saanut julkisestikin takuita siitä, että Kiina ei ole hylännyt Venäjää.

 Lavrov valmistelee paraikaa Kiinan johdon kanssa Putinin vierailua Pekingissä:

Suomi tarjoaa vaihtoehtoista mallia

Toisin kuin Venäjä, Suomi nojaa vahvasti sääntöpohjaisuuteen ja instituutioihin, ja uskoo kansainvälisten järjestöjen rooliin konfliktien ratkaisemisessa. Suomen ulkopolitiikan ohjenuoraksi nostettu   – presidentti Alexander Stubbin luoma ”arvopohjainen realismi” – käsite tarjoaa jyrkän kontrastin Venäjän linjalle.

Maamme Nato-jäsenyys on selvä merkki uskosta pitkäjänteisiin liittoumiin, ja edelleen yhdistäviin länsimaiden arvoihin: demokratiaan ja ihmisoikeuksiin, joita koetellaan niin autoritaaristen kuin oppikirjanarsististen johtajien vuoksi.

Professori Nina Hruštšova varoitti keskiviikkona Deutsche Wellen haastattelussaan Trumpin mahdollisista äärimmäisistä reaktioista. Tämä ”saattaa syyttää Putinia murhaajaksi”.

”Jos Vladimir Putin ei tee myönnytyksiä ja seisoo tiukasti omilla jaloillaan, Trump loukkaantuu lopulta. Tapahtuneella ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa: se on ehdottomasti Trumpin narsismia, hänen showbisneksensä.”

Demokratioiden sisäiset haasteet, kuten näkemysten jakautuminen ja hidas päätöksenteko, heikentävät kilpailukykyä Venäjän ja Kiinan ”tehokasta” mallia vastaan.

Tulevaisuuden maailma: Sääntöjen rapistumisen seuraukset

Lukjanovin analyysi toimii varoittavana esimerkkinä, sillä kun kansainvälinen järjestelmä rapistuu, voimapolitiikka ja autoritarismi voivat kasvattaa vetovoimaansa.

Venäjä toimii aina kuten suurvalta – omia etujaan ajaen ilman ideologisia rajoitteita. Henkilösuhteet ohjaavat päätöksiä, kuten Trumpin ja Putinin suhde osoittaa.

Pienten valtioiden täytyy keskittyä omiin turvallisuusintresseihinsa. Vaikka Suomen malli on maailmanlaajuisesti vähemmistössä, se tarjoaa vakaan vaihtoehdon epävakaalle ”kuninkaiden diplomatialle”.

Arvopohjainen realismi korostaa, että periaatteet ja säännöt voivat tarjota vakautta epävarmuudessa – erityisesti kun Venäjä pitää sotilaallista voimaa keskeisempänä kuin pehmeää valtaa.