Uudenvuodenpuheet eivät kerro tulevasta – ne paljastavat, miten puhuja kantaa menneisyyttä, kohtaa nykyhetken ja kuvittelee huomisen.
Berliinissä maanpaossa asuva tutkija Jekaterina Schulman, venäläinen ”ulkovaltojen agentti”, ei puhu rauhasta eikä voitosta, vaan sietokyvystä – resilienssistä – taidosta sopeutua kohtaloon ja pysyä järjissään.
Presidentti Alexander Stubb sanoi suorana pitämässään puheessaan: ”Rauha on useimmiten kompromissi” – tunnustaen, että oikeudenmukaisuus ja todellisuus eivät aina kohtaa.
Putin ei mainitse rauhaa kertaakaan, vain ”voitto” on maininnan arvoista
Sanomatta jättäminen voi yllättää
Aikalaiset joutuvat puntaroimaan puheitaan lähtökohdista, jossa on tehtävä valintoja, joissa vaikenemiset paljastavat enemmän kuin sanat: ne näyttävät, missä maailmassa kukin elää ja millaista maailmaa kukin rakentaa kuulijoilleen. Yllättävintä on se, mitä he jättävät sanomatta.
Stubb ei puhu voitosta. Putin ei puhu rauhasta. Schulman ei puhu valtiosta.
Stubbin tosiasioiden valtakunta: Kun totuus ei enää riitä
Presidentti Stubbin puhe luottaa järkeen ja tosiasioihin. ”Rauha on useimmiten kompromissi. Meidän on valmistauduttava siihen, että kaikki rauhansopimuksen osat eivät todennäköisesti tule vastaamaan oikeudentajuamme.”
Päälauseilla etenevä puhe on näyte demokraattisesta viestinnästä: selkeä, suora, tosiasiapohjainen. Mutta samalla se paljastaa demokratian paradoksin – uskon siihen, että faktat riittävät muuttamaan todellisuutta.
”Venäjä-suhteemme on muuttunut pysyvästi. Pysyvää on myös se, että Venäjä on naapurimme. Tavoitteenamme Suomessa ja Euroopassa on toimiva ja rauhanomainen suhde Venäjän kanssa. Viime kädessä kaikki riippuu Venäjän toiminnasta.”
Stubb rakentaa puheensa kolmelle pilarille: rauha, talouskasvu ja välittäminen. Jokaisen alle hän pinoo konkreettisia ehdotuksia kuin arkkitehti, joka piirtää talon, jonka ei vielä tarvitse seistä myrskyssä. Hän tunnustaa ongelmat – työttömyys, turvattomuus, perheväkivalta, rasismi – mutta käsittelee niitä teknokraattisina haasteina, joille löytyy ratkaisut.
Mutta mitä tapahtuu, kun ihmiset eivät halua ratkaisuja vaan satuja?
Tutkimus osoittaa, että kehystäminen on voimakas instrumentti muokata sitä, miten ihmiset havaitsevat ympäröivän maailman.
Stubbin kehys on rationaalinen, mutta rationaalisuus vaatii vastaanottajalta työtä – ajattelua, punnintaa, vastuunottoa. Se on demokratian hiljainen sopimus: me kaikki suostumme elämään todellisuudessa, jossa totuus merkitsee jotain.
”Jatkamme Ukrainan tukemista. Emme väsy. Haemme ratkaisua. Pidämme liittolaistemme kanssa huolta siitä, että Venäjä ei koskaan enää hyökkää naapurinsa kimppuun.”
Entä jos sopimus on rikottu muualla ja halkeamat leviävät myös meille?
Putinin perhe-illuusio
Metafora on nerokas: perheessä ei tarvitse äänestää, ei tarvitse väitellä, ei tarvitse miettiä. Isä päättää ja lapset luottavat.
”Me olemme yksi – suuri, vahva ja yhtenäinen perhe, ja siksi jatkamme työtämme ja luomista, tavoitteidemme saavuttamista, kulkien vain eteenpäin lastemme ja lastenlastemme hyväksi, suuren Venäjämme hyväksi.”
Tutkimus vahvistaa, että autoritaariselle persoonallisuudelle alistuminen auktoriteettihahmoja kohtaan on keskeistä ja että lapset tulisi opettaa tottelevaisuuteen ja kunnioitukseen ennen kaikkea.
Putin ei puhu sodasta vaan ”erityissotilasoperaatiosta”, ei hyökkäyksestä vaan puolustuksesta. Hän ei valehtele – hän rakentaa todellisuuden uudelleen.
Autoritaarisen propagandan tarkoitus ei ole saada meitä uskomaan valheisiin, vaan saada meitä epäilemään totuuden olemassaoloa. Kun kaikki on epävarmaa, ainoa varma asia on johtajan sana.
Putinin emotionaalinen strategia on tehokas juuri siksi, että se täyttää todellisen tarpeen. Tutkimus osoittaa, että autoritaarinen propaganda käyttää tunteita tarkoituksella muuttaakseen ihmisten kansallismielisiä asenteita pysyvästi.
Epävarmassa maailmassa, jossa tulevaisuus pelottaa ja menneisyys tuntuu arvokkaammalta kuin nykyisyys, Putinin tarjoama perhe-illuusio on houkutteleva. Se lupaa, että jos vain suljemme silmämme ja luotamme, kaikki järjestyy.
Mutta perheen hinta on vapaus. Ja kun perhe alkaa syödä omia lapsiaan, on jo liian myöhäistä kysyä, oliko turvallisuus sen arvoista.
Tutkijan paradoksi
Jekaterina Schulman puhuu kolmelle joukolle: niille, jotka elävät vielä Venäjällä kieltojen ja rajoitusten keskellä; niille, jotka joutuivat pakenemaan maasta; ja niille, joille hänen sanansa välitetään paperilla vankiloihin.
Hänen maailmansa ei ole valtion viraston tai vallan huoneissa, vaan hajanaisessa yhteisössä, joka ulottuu yli rajojen ja jossa yhdessä pysyminen on osa selviytymistä.
Politiikan tutkijan keskeisin väite on radikaali: ”Usein se, mikä näyttää passiivisuudelta, on itse asiassa kansalaisurheus. Usein vaikeneminen on vastarintaa, lukeminen on vastarintaa, ajattelu on vastarintaa”.
Tämä kiepauttaa päälaelleen koko kysymyksen toiminnasta ja toimimattomuudesta. Se sanoo: kun et voi nousta barrikadeille, valtasi on ajatuksissasi. Kun et voi huutaa, voit silti ajatella. Ja juuri ajattelua autoritarismi pelkää eniten.
Schulmanille Berliini on kaupunki, joka ”oli hyökkääjävaltion pääkaupunki kahdesti 30 vuoden aikana” ja joka ”melkein pyyhittiin maan päältä ja rakennettiin uudelleen”.
Berliini todistaa, että mikään ei ole ikuista. Ei edes se, mikä tuntuu väistämättömältä. Tämä on toivoa ilman harhoja: muutos on mahdollinen, mutta ei varma.
Arvostettu politiikan tutkija ei pyydä meitä uskomaan häneen. Hän pyytää meitä ”muistamaan todelliset nimemme, muistamaan todelliset arvomme”. Schulman kehottaa ”erottamaan normin epänormaalista” ja muistamaan, että ”moraaliset navat eivät vaihda paikkaa sen vuoksi, että meidän yksilölliset olosuhteemme muuttuvat”.
Kyseessä on olemassaolon haaste: säilytä ihmisyytesi, kun kaikki ympärilläsi yrittää riistää sen sinulta.
Kolme todellisuutta
Stubb, Putin ja Schulman eivät kilpaile keskenään. He edustavat kolmea eri todellisuutta, jotka elävät rinnakkain: demokratian rationaalisuutta, autoritarismin tunnetta ja vastarinnan moraalia.
Olennainen kysymys ei ole, kuka on oikeassa, vaan mikä näistä maailmoista resonoi meissä. Tutkimus osoittaa, että ”poliittiset viestit kehystetään yleisön tarpeiden mukaan”.
Stubb kehystää meille maailman, jossa voimme vaikuttaa. Putin maailman, jossa voimme olla turvassa. Schulman osoittaa maailman, jossa voimme säilyttää ihmisyytemme.
Valinta ei ole neutraali
Se paljastaa, mitä me arvostamme enemmän: toimijuutta, turvallisuutta vai moraalia. Eikä valintamme ole kertaluonteinen. Stubbin Suomessakin on ihmisiä, jotka kaipaavat Putinin yksinkertaisuutta. Putinin Venäjälläkin on ihmisiä, jotka valitsevat Schulmanin vastarinnan. Ja Schulmanin maanpakolaisyhteisössä on ihmisiä, jotka yrittävät rakentaa Stubbin demokratiaa.
Nämä kolme puhetta eivät kerro vain puhujistaan. Ne kertovat meille, että todellisuus ei ole yksittäinen, vaan kilpaileva narratiivi. Ne muistuttavat, että demokratia vaatii työtä, autoritarismi tarjoaa helpotusta ja vastarinta kysyy rohkeutta. Ja ehkä tärkeintä: ne pakottavat meidät kysymään, missä maailmassa me haluamme elää ja mitä olemme valmiita maksamaan siitä.
Schulman sanoo: ”Me selvitämme tulevan vuoden 2026, teemme sen, mikä meidän on tehtävä, pysymme niinä, keitä olemme”.
Tämä ei ole lupaus voitosta. Se on lupaus siitä, että me itse valitsemme, keitä olemme – vaikka kaikki ympärillämme pyrkisi valitsemaan puolestamme.
**
YLE / Jyrki Hara: Analyysi: Stubb varoitti uudenvuodenpuheessaan huonosta rauhasta Ukrainassa ja tsemppasi Suomea ylös taantumasta
