Muistelmien lukemisen parasta antia on omien muistojen vertaaminen kirjoittajan kokemaan. Suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikulan (s.1951) kirjaamat tapahtumat avaavat minulle muistojen vuon, joista kerron aikanaan laajemmin – toivottavasti – itsekin. Minun on kuitenkin hiottava kynsiä ja kyniä tavoittaakseni lukijat kuten minut aikoinaan ulkoministeriöön palkannut Tuomi-Nikula tekee.
”Diplomatian yksi perussääntö kuuluu: puhu totta silloin kun puhut. Valehdella ei saa. Kuitenkaan kaikkea minkä tietää ei tarvitse eikä saa sanoa.”
Teos ”Toisenlaista diplomatiaa”, 2024 on huomioissaan tarkasti tapahtumia ja ihmisiä ymmärtävä. Useimpia arvostava, mutta myös suoraan ja maukkain sanakääntein arvioiva, elämänmakuisia kokemuksia tai läheisiä unohtamatta.
Tuomi-Nikula on avannut kirjaansa itse muun muassa MTV:n haastattelussa, joka löytyy verkosta.
Hyvä kokonaisuus ja perehdytys kirjaan on myös STT:n juttu.
Ministerien merkitystä ei pidä vähätellä
Vuosikymmenet vallanpitäjiä seuranneen miehen teoksessa nykyisyys nousee esiin monessa vaiheessa.
Vaikka poliitikot korupuheissaan kiertelevät virkanimityksiin vaikuttamistaan, maan tapa elää vahvasti. Vallanvaihto ulkoministeriössä tapahtuu asteittain maan poliittisen elämän muuttuessa. Historiaa voi ajatella painolastina tai vahvuutena.
Tuomi-Nikula arvioi suomalaisen hallinnon erityistä piirrettä, virkamiesten vahvaa asemaa, positiivisessa valossa. Veronmaksajan on helppo olla samaa mieltä.
”Taustalla oli tarve luoda suoja autonomian ajan venäläistämispyrkimyksiä vastaan. Sen perintönä sillä, joka vastaa budjetista, on vahva asema, jos tuota asemaa haluaa käyttää. Sen yli menee vain poliittinen eli ministerin tahto.”
Hallituksen salkkujako kertoo myös vallan muodostuksesta. Vuonna 2018 eläköitynyt Tuomi-Nikula ehti nähdä sisältäpäin niin ministeriön presidentti Urho Kekkosen henkilökohtaisena käsikassarana kuin kokoomuksen terhentäymisen vallankahvassa.
”Vasta nyt minulle on selvinnyt miksi Kokoomus halusi ulko- ja puolustusministerin salkut: Kokoomus ei voi koskaan nousta 21 prossaa suuremmaksi, jos kansalaiset eivät koe sitä myös ulkopolitikan sektorilla yhtä turvalliseksi kuin demareita ja keskustaa.”
Se, mitä muistamme tai näemme julkisuudessa, on vain pieni osa työstä, jota uuden ministerin perehdytys merkittävän ministeriön johtoon vaatii.
Ei ihan pelkkä Alex
Presidentti Aleksander Stubbin nopea liukuminen vuonna 2008 ulkoministeriön johtoon hirvitti tottuneitakin diplomaatteja, vaikka tuskin yllätti heitä, jotka olivat seuranneet tämän pyrkimistä julkisuudessa.
Stubb antoi Hesarille mahdollisuuden seurata läheltä työtään jo ennen virallista nimitystään.
”Ajattelin että tämän täytyy olla aprillipila! Ministerin suojaus on nyt liian alhaalla. Sen minkä media nostaa, sen se myös painaa alas, varoitin Alexia. Piirsin uudelle ministerille oman käppyräni, viiva ylös ja sitten jyrkkä pudotus.”
Poliitikkona Stubb sai myöhemmin kokea julkisuuden kirot ja yleisön pannan, mutta ministeriössä hänet otettiin Tuomi-Nikulan kuvauksen perusteella vastaan niin kuin ammattilaisten kuuluukin.
Nuori ministeri innostui unelmiensa täyttymyksestä, mutta kuten Tuomi-Nikula tiesi suosiokäyrä vaihtaa jossain suuntaa ja muuttuu peilikuvakseen. Median tunteva suurlähettiläs on oikeassa todetessaan, ettei ollut vielä tavannut poliitikkoa, jolle ei olisi käynyt samoin.
”Ensimmäisen työpäivän päätteeksi oli UM:n johtoryhmä koolla Ritarikatusalissa. Jokainen kertoi lyhyesti tehtävästään. Alex puhutteli kaikkia etunimeltä, joi vettä pullon suusta ja nojaili tuolissa rennon oloisesti. Yksi viimeisistä oli ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrysen erityisavustaja Ossi Martikainen, joka aloitti sanomalla ”arvoisa herra ministeri…”, jonka Alex keskeytti sanomalla että ”Alex vaan”. Siihen Ossi naama vakavana:
– Herra ministeri, omasta kokemuksestani voin sanoa, että määrätty etäisyys virkamiehiin on pelkästään eduksi.”
Hyvä nenä sillä on!
Ulkoministeriössä työssä olleet ovat usein avainpaikoilla näkemässä, miten historiaan tehdään. Edellisinä vuosina on käyty välillä kovaa vääntöä hybridivaikuttamisen seurausten rajoittamiseksi.
Kokonaan uhkaa ja muiden valtioiden ulkopoliittisia ponnistuksia – suoraa ja epäsuoraa vaikuttamista – ei voi estää.
”Carl von Clausewitzin tunnetun lauseen mukaan on ’sota politiikan jatkamista toisin keinoin’. Hybridisodan myötä on rajanveto perinteisten sotatoimien, diplomatian ja julkisuusdiplomatian välillä entisestään hämärtynyt. ’Totaalisen sodan’ käsite on sen myötä saanut uutta merkitystä – Clausewitzin käyttöön ottama termi muuten sekin.”
Iso ministeriö on niin byrokraattinen ja puoluepolitiikan sekä talouselämän ristipaineiden alainen, ettei kaikkea yhteiskunnallisesti merkittävää kuohuntaa voida ottaa huomioon kuin viiveellä.
Julkisuutta ei hallitse täydellisesti kukaan, mutta ammattimaiset demagogit, kuten nyky-Venäjän puolestapuhujaksi 2000-luvun alkupuolella ilmaantunut Johan Bäckman ottavat sen tilan joka heille annetaan.
Tuomi-Nikula vähättelee turhaan Helsingin yliopiston dosentin väitöskirjan merkitystä, sillä maan johtavien sosiologien hyväksymässä työssään Bäckman vei pohjaa näkemyksiltä, joiden mukaan Venäjää johtavat mafian kaltaisesti toimivat ammattirikolliset.
Hyvällä syyllä voidaan kysyä, jatkuiko jonkinsortin alusmaan ajatttelu Suomessa laajemmin vuoteen 2022, jolloin kuva Putinista ja hänen sodistaan rävähti kaikkien silmille. Kun Venäjä hyökkäsi täydellä voimallaan Ukrainaan, ei mafiavaltion vähättelyyn pitäisi olla Euroopassa enää varaa.
Kysymys on edelleen siitä, millaisia valheita olemme valmiita sietämään, ja kuinka tulkitaan venäläisiä diplomaatteja, jotka puhuvat kremliä: kieltä, joka ei puhu totta, eikä omia ajatuksiaan, kuten Tuomi-Nikula toteaa.
Russofobian vastaisku
Tässä yhteydessä on muistettava, että ulkoministeriössä ei ole levätty laakereillaan, vaan vuosikymmenten ajan on jatkettu ja kehitetty keinoja haasteisiin vastaamiseksi. Avainasemassa oli nopeasti myös venäjänkielinen tiedotus Suomessa.
Tuomi-Nikula kertoo hyvin siitä, miten Suomen-venäläiset olivat Putinin median antaman tiedon varassa ja äänitorvena Suomesta esiintyi usein Bäckman, jolle annettiin hämmästyttävän pitkään tilaa suomalaisessa julkisuudessa.
”Kellojen olisi pitänyt soida jo vuonna 2001, kun hänen toimittamansa Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia -teos WSOY:n kustantamana ilmestyi. Hänen onnistui saada siihen keskeisten historioitsijoiden ja toimittajien kirjoituksia aina Matti Klingestä Jukka Tarkkaan. Unto Hämäläiselle osallistuminen kirjahankkeeseen tuli työnantajan määräyksestä ilman, että hän tiesi kirjan taustoista mitään. Vasta sen julkistamishetkellä selvisi, että taustalla oli Bäckman ja että Hämäläisen nimi oli joutunut Kremlin propagandan käyttöön. Kyseessä oli venäläisen informaatiovaikuttamisen onnistunut operaatio, ja WSOY:n suuri epäonnistuminen.”
Tuomi-Nikulan mielestä sama koskee Helsingin yliopistoa, joka hyväksyi Bäckmanin väitöskirjan niinkin myöhään kuin 2006.
– Sen tieteelliset ansiot ovat asiaa paremmin tuntevien mukaan vitsi, Tuomi-Nikula kirjoittaa.
Tuomi-Nikulan mukaan oli selvää, että ulkoministeriö tarvitsi venäjänkielisen, interaktiivisen verkkosivuston, jonka tämä käynnistikin vuoden 2006 alussa.
Tavoitteena oli työkalu, jolla voi jakaa oikeaa tietoa ja oikaista venäläisessä julkisuudessa olevia virheellisiä tietoja Suomesta. Infofinlandija.ru-sivuston päätoimittajaksi tuli Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin, sittemmin Cultura-säätiön, Hanni Hyvärinen.
”Hän jatkoi instituutin palkkalistoilla, palkka kuitenkin tuli meiltä. Kun myöskään domain-osoite ei viitannut ulkoministeriöön, saatiin operaatioon optista väljyyttä. Itäosaston- ja ministeriön muu virkamiesjohto piti näppinsä hankkeesta erossa. Nehän olisivat voineet siinä palaa.”
Vaikka olen Tuomi-Nikulan kanssa samaa mieltä Bäckmanin saamasta ansiottomasta julkisuudesta, pidän tapahtunutta enemmän seurauksena siitä, että meillä niin kuin muuallakin oltiin jo mukana niin sanotussa ”totuuden jälkeisessä ajassa”, jossa autoritaarisen ja Venäjän tapauksessa diktatuuria kohti harppovan maan yhdeksi tavoitteeksi nousi valheilla ja dis-informaatiolla hämmentäminen.
Tätä ajanjaksoa selvittelemme edelleen.
Puolueeton Suomi
Itsekin journalismin hyvin tuntevalla – sanomalehtimiehenä aloittaneena ja MTV:n 10-uutisten pioneerinakin olleella virkamiehellä on uransa aikana ollut monia tilaisuuksia tukea vapaata ja moniulotteista tiedonvälitystä.
Yksi elämäkerroista ja aikalaisten tarinoista positiivisena nouseva asia on se, että muutos Neuvostoliitossa tajuttiin monissa piireissä, vaikka julkisuudessa tästäkään ei elämöity. Jälkiviisaus sopii ihmisille, joita kiinnostaa oman oikeassa olon korostaminen.
Tuomi-Nikula muistuttaa, että presidentti Mauno Koivisto oli kaikesta vaikeaselkoisuudestaan huolimatta yksi vetovoimatekijä sille, että Suomeen tultiin kuulemaan tuntoja naapurimaastamme.
Tuomi-Nikula kirjoittaa, että jokaisella oli myös omat erityiset syynsä tulla, mutta kaikilla yhteisenä syynä oli muutos Neuvostoliitossa, ja maamme presidentti itse.
”Mauno Koivisto tunnetusti vastasi, etteivät ’ne ny nii häävit ole!’ kun häneltä vaalitentissä tivattiin suhteista Neuvostoliittoon. Sittemmin kävi ilmi, että suhteessa oli oltu. Venäjä-osaamisestaan kertoessaan Koivisto toimi kuin venäläinen: huijasi häikäilemättömästi!”
[**
Yksi Tuomi-Nikulan esille nostamista merkittävistä kohtaamisista on eittämättä tilaisuus Finlandia-talolla, jossa MTV:n Helena Petäistö pääsi kysymään Neuvostoliiton johtajalta Mihail Gorbatšovilta siitä, miten maassa suhtauduttaisiin siihen, jos Suomi hakee jäsenyyttä Euroopan yhteisöissä?
”Gorbatšov antoi pitkän vastauksen, jota kukaan paikalla olleista suomalaisista toimittajista ei tuntunut ymmärtävän, ei myöskään meistä paikalla olleista virkamiehistä. Ei sen vuoksi, etteikö viesti olisi ollut selkeä, vaan siksi ettei meistä kukaan osannut riittävästi venäjää. Häpeällistä sinänsä.”
Kuten Tuomi-Nikula kertoo, uutinen oli niin yllättävä ja iso, että sen oivaltamiseen meni hetki aikaa, koska sitä ei ollut kukaan ennakoinut.
Aikalaisena ja paikalla olleena (aloittelevana) Neuvostoliiton seuraajana minulle jäi mieleen ainakin kaksi asiaa: Petäistö oli saanut valtavan uutisen, jossa kärki oli se, että Suomi on maa, joka voi tehdä omat ratkaisunsa kuten puolueettoman kuuluukin.
Ja toiseksi: vanhemmat kollegat eivät tahtoneet housuissaan pysyä. Suomen asema määriteltiin uusiksi.
Tuomi-Nikula muistelee, että tarinan jatkoa seuratessa oli ollut helppoa huomata, että Hesarin ja Ylen kannalta uutisen kertoi väärä toimitus.
–Ensi reaktioissa se vaiettiin alaviitteeksi kummankin mahtimedian toimituksissa, Tuomi-Nikula arvioi.
Rivitoimittajana minulla ei ole tietenkään harmainta käsitystä siitä, miten paljon pomot ottivat tuolloin tai myöhemmin kierroksia, mutta en muista YLEn ulkomaantoimituksessa meidän hermostuneen. Olin itsekin niin naiivi – Neuvostoliiton rappion maassa asuneena nähnyt, että mietin kohkaamisen määrää.
Tuomi-Nikula muistuttaa Petäistön kuulleen myöhemmin ranskalaisilta kontakteiltaan, että Gorbatšovin mielenmuutoksen takana oli halu heikentää liian vahvalta näyttäytyvää Euroopan talousyhteisöä. Suomi, Ruotsi ja Itävalta sopisivat siihen tarkoitukseen.
”Kukaan muu Finlandia-talossa ei ollut DDR:n sisäisestä kaaoksesta tuona hetkenä yhtä hyvin perillä kuin korkea vieras. Muuri murtui vain viikkoa myöhemmin 9. marraskuuta 1989.”
Vähintäänkin normaali länsimaa
Saksassa ulkoministeriön uransa alussa työskennelleen Tuomi-Nikulan kirjassa on mukana ansioita, vaikka muille jaettavaksi ja kirjoittaja osaa myös antaa kunniaa muille muun muassa maamme kulttuuriviennin kirkastamisesta.
Muutoksia Suomi-kuvaan tarvittiin sillä turhan pitkään kulttuurivienti ymmärrettiin niin kutsuttuna korkeakulttuurina, osana maiden välisiä virallisia suhteita, joita kirjattiin ylös sopimuksiin valtioiden tasolla.
”Ulkoministeriö tarkasti, että kaikki oli sopusoinnussa maan virallisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa – ja sitten juotiin lasillinen kuohuvaa päälle. Suomalaisen klassisen musiikin maine maailmalla, ja erityisesti kapellimestari-ihme, on toteutunut enemmänkin viranomaisista huolimatta kuin niiden ansioista.”
Tuomi-Nikula huomauttaa, että pönöttävällä taustalla on merkitystä siihen, että toisin kuin ruotsalaiset tai britit, meillä viihdemusiikki ymmärrettiin mahdollisuutena kansantaloudelle kovin myöhään.
”Iso panostus rock-musiikkiin tehtiin 2006. Silloin vauhtia koneeseen pani kansallinen rockvientivastaava Paulina Ahokas. Vientiä halutiin vauhdittaa silloisen kulttuuriministeri Tanja Karpelan ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Mari Kiviniemen matkalla Cannesiin. Suomi isännöi siellä maailman suurinta musiikkialan ammattilaisten tapahtumaa, johon osallistui 9 000 ihmistä eri puolilta maailmaa. Suomesta paikalla oli pitkä rivi hirmuisella volyymilla soittavia bändejä. Erikseen meitä tuli tapaamaan machomiehen maineestaan tunnettu Ranskan entinen kulttuuriministeri Jack Lang. Hän punasteli Karpelan edessä kuin teinipoika ja jos elegantisti etäisyyttä ihailijaansa pitänyt ministeri olisi pyytänyt Langia tekemään siinä, sanotaan nyt vaikka voltin taaksepäin, sitä Jack olisi ainakin yrittänyt.”
Tuomi-Nikulan elämäkerta on hieno läpileikkaus moneen ehtivän ja työssään useaan otteeseen erilaisiin rukkasiin rivakasti tarttuneen – yhdessä vaiheessa Suomen nuorimman ulkoasiainneuvoksen – urasta, myrskyissä, jota on sävyttänyt Euroopan muutos ja Suomen aseman hienosäätö edellisten vuosikymmenten keskeisten ulkopolitiikan tekijöiden kanssa.
Vuonna 2010 lehdistöneuvoksena jo marinoidun miehen diplomaatin tehtävään tuli vielä lisää vauhtia, kun ”hengästyttävät viisi vuotta osastopäällikkönä loppuivat nimitykseen Suomen Italian-suurlähettilääksi. Ulkoministeri Alexander Stubb esitti, presidentti Tarja Halonen nimitti”.
**
HS /Joona Aaltonen: Entinen suomalaisdiplomaatti myöntää kirjassaan kieltäneensä Tarja Halosen tyttären palkkaamisen ulkoministeriöön
IS /Vilma Tyrylahti: ”Tällainen vainon suma ei voi olla sattumaa” – nämä olivat varhaisia merkkejä Venäjän hybridivaikuttamisesta
