”Kun alkoi olla ilmeistä, ettei Putinin keväällä 2022 aloittama suursota sujuisi hänen suunnitelmiensa mukaisesti, lännessä kuviteltiin, että kaatuneiden ja haavoittuneiden venäläissotilaiden määrä pakottaisi Venäjän perääntymään. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, sillä Putin on onnistunut luomaan Venäjälle kuoleman kultin. Ukrainan ’erikoisoperaatioon’ osallistuvat unelmoivat, että heistä tulee uusia Punaisen torin sotilasparaatien sankareita, kun toisen maailmansodan juhlitut voittajaveteraanit ovat kuolleet jo vanhuuttaan.”
Kiehtova, katala Venäjä Arja Paanasen silmin (Docendo, 2024)
Venäjän seuraajan, erikoistoimittaja Arja Paanasen tekstejä tuntevalle lukijalle teos on hyvä välitilitys naapurimaamme tilasta.
Juuri nyt vaikuttaa siltä, että Venäjän voiton ei tarvitsisi olla edes täydellinen.
”Riittää, kun Kreml saisi saneltua rauhanehdot, joissa sen oikeudet itäiseen Ukrainaan ja Krimiin vahvistettaisiin. Se pönkittäisi Putinin luottamusta siihen, että hän voisi käynnistää kohta taas uuden valloitusoperaation.”
Kun kirjoituskumppanina on toinen Venäjään perehtynyt media-alan ja viestinnän ammattilainen, Anu Kuistiala, on jälleen kerran todettava Docendon saaneen julkaistavaksi erinomaisen paketin lähihistoriaa, jonka merkitystä ei voi yliarvioida.
**
Tietenkin olen jäävi. Tämä kirjoitus on vilpitön ja siinä kehutaan tekijöitä.
**
Historia on pitkien ajanjaksojen ja erilaisten tapahtumien tulkintaa omassa ajassaan. Elämäkerrat ovat henkilökohtaisia tilityksiä.
Toimittajana Paanasen ansioita todellisen Venäjän pukujen alle kurkistajana on pidettävä Suomessa monella tavalla ainutlaatuisena: hänet on ansaitusti palkittu; hän on tehnyt journalismia, jonka tavoitteena on ollut merkittävän tiedon tuottaminen tavalla, joka on vaatinut hoksnokkaa.
Esimerkiksi käyvät vaikka haastattelut, joita Paananen on tehnyt satoja niin kansalaisten kuin johtajien parissa. Tällainen on ensimmäisen Tšetšenian sodan aikainen panttivankikriisi tammikuussa 1996 .
”Keskus otti tilaukseni vastaan ja ilmoitti, että voisin odottaa heiltä puhelua noin tunnin päästä. Myöhään illalla Moskovan asuntoni puhelin soi. Luurista kuului lakoniseen sävyyn puhelunvälittäjän käsky: Govorite! Puhukaa! Linja oli rahiseva, mutta langanpäästä kuului mumisevalla äänellä allo eli haloo. Esittäydyin allomiehelle suomalaiseksi toimittajaksi ja kysyin, kenen kanssa puhuin. – Radujev, mies vastasi ykskantaan.”
Sissijohtaja Salman Radujev oli ottanut joukkoineen Dagestanissa kolmisentuhatta ihmistä panttivangeiksi ja paennut heidän kanssaan Tšetšenian puolelle, missä panttivangit vapautettiin.
Arviolta 200 ihmistä, heistä lähes sata venäläissotilasta, sai surmansa panttivankidraaman aikana. Radujev, 35, kuoli Uralilla sijaitsevan Permin kaupungin tiukkaan vartioidussa vankilassa.
Toinen esimerkki 1990-luvulta kertoo, miten Pietarin vastavalitun kaupunginjohtajan Vladimir Jakolevin sukutaustan selvitti käynti äidin ovella.
”Seuraavaksi päätin kokeilla vanhaa temppua, joka oli onnistunut usein 1990-luvun alun avoimuuden huumassa. Menisimme paikan päälle ja yrittäisimme saada ex tempore haastattelun kuvernöörin äidiltä.
Matkustin Maurin kanssa Inkerinmaan Teppolan kylään, nykyiseen Nizinoon, etsimään Jakovlevin äidin asuntoa. Pienen salapoliisityön jälkeen löytyi vaatimaton kerrostalo, jossa asui elämäniloinen inkeriläismummo nimeltä Hilma Jakovleva. Soitin ovikelloa ja esittäydyin oven läpi suomalaiseksi toimittajaksi. Hilma päästi meidät kotiinsa muitta mutkitta.
– Suomen sanoista pääsen vielä hyvästi perille, hän lausui vanhahtavan kuuloisella suomella.
Hilma Jakovleva kertoi olevansa tyttönimeltään Hilma Joosepintytär Lähtönen ja syntyjään Tyrön Liimoisten kylästä. Hänen molemmat isovanhempansa äitinsä puolelta olivat niin ikään inkeriläisiä.”
**
Paanasen kirjoitukset ovat olleet hyvin esillä maamme laajalevikkisimpien lehtien sivuilla – ensin Iltalehdessä ja myöhemmin Ilta-Sanomissa, jonka pomoille kirjoittajat antavat ansaitusti kiitokset julkaisujen mahdollistamisesta.
Palkintojen kertymisessä ja skuuppien eli journalististen paljastusten määrässä Paananen on omassa sarjassaan, jonne ehkä vielä yltävät jotkut nuoremmat toimittajat. Ei ihme, että Paananen on jo esikuva alalle pyrkiville.
Lukijana minun on helppo yhtyä näkemykseen. Tunnen omakohtaisesti Venäjän seuraamisen pulmia.
Venäjästä kirjoittavia ei ole koskaan ollut liikaa, ja harvemmat ovat jaksaneet tehdä naapurimme tuntemisesta elämäntyönsä. Työ on monella tavalla epäkiitollista: vain huonot uutiset ovat myyneet.
Naapurimme viehätys ei ole enää vuosiin ollut kirjallisuudessa ja oopperassa vaan väkivallassa ja sorrossa, jota on toteutettu eri muodoissa aina alkaen salamurhista ja päätyen perinteisiä arvoja korostavaan diktatuuriin.
Nyky-Venäjän johto tukee politiikkaa, joka ajaa eripuraa jopa ulkomailla perheiden keskuuteen.
Venäjällä ja ulkomaillakin asuvien venäjäläisten kansallista, kolonialistista oikeassa olemisen ja ylivartaisuuden tunnetta ovat vahvistaneet onnistuneet operaatiot – niin Georgiaan hyökkäämisen kuin Krimin kaappaamisen selittäminen.
Ukraina on Putinin pakkomielle, joka on tungettu kaikkien kurkkuun. Julkisesti maata tuntuu ohjaavan pelko, mutta tämä antaa aina tilaa sarkasmille ja muulle kansan keskuudessa epätoivosta syntyvälle huumorille.
Tai kuten Paanasen kirjassa asia ilmaistaan: Venäjän sisäisten alueiden toivottomuuteen kyllästyneet asukkaat keksivät vitsin varjolla pyytää Putinia joko ”pommittamaan Voronežia” tai ”lähettämään joukot Vologdan alueelle”. Kummatkin kaupungit sijaitsevat keskellä sydänVenäjää.
”Voronežin pommittamista koskeva hokema syntyi Venäjän ja Georgian välisen sodan aikana 2008. Venäjä provosoi sodan alkamaan ja pommitti sitten ”suojelukseensa” ottamaansa Etelä-Ossetiaa. Kun Kreml oli saanut alistettua Georgialle kuuluvan, näennäisesti itsenäistyneen nukketasavallan valtansa alle, Putin lupasi avokätisen rahoituksen korjaamaan Etelä-Ossetian sotatuhoja. Tarinan mukaan voronežilainen poliitikko olisi huokaissut: – Pommittaisitte mieluummin Voronežia, niin saisimme täällä edes tiet kuntoon!”
**
Vuosikymmenet eivät ole kuluttaneet terää kirjoittajakaksikon näkemyksistä vaan tapahtunut arvioidaan raamittamalla ja sitomalla tapahtumat oivan tietokirjan tapaan aikaansa. Voin hyvin kuvitella mielessäni sen, miten yhteisen kiinnostuksen jakavat naiset ovat keskustelleet Venäjästä.
MTV:n päätoimittajana ja kirjeenvaihtajana Venäjällä työskennellyt Kuistiala on onnistunut erinomaisesti laajentamaan Paanasen näkemyksiä kirjasta löytyvissä tietopaketeissa.
**
Yhä nuoremmat kirjoittavat muistelmiaan. Syy on omassa iässäni.
Muistan Paanasen kuten hänen puolisonsa Mauri Ratilaisen jo Moskovasta – Neuvostoliitosta. Asuimme kaupungissa samaan aikaan. Monet kokemukset ovat siis itsellenikin tuttuja, kuten vaikkapa mitä kummallisempiin liikennevälineisiin liftaaminen.
Uskon, että kirjassa osaamisensa todistaneilla tekijöillä on vielä paljon annettavaa myös naapurimaamme seuraamisessa, vaikka Venäjän raakalaismainen hyökkääminen vuonna 2022 Ukrainaan muuttikin monien suhtautumista naapurimaahamme eikä suomalaisilla journalisteilla ole mitään asiaa Venäjälle ennen kuin valta vaihtuu ja kansa taipuu toiseen asentoon.
Kyse ei kuitenkaan ole välttämättä vain huonosta kehityksestä. Venäjän mahdollisuus vaikuttaa meihin, ja ennen muuta päättäjiimme ja liike-elämään on muuttunut: hymistely on jo vähentynyt. Kansalaisiakaan ei voida enää samalla tavalla ohjata varovaisiksi ja pelotella, kun ymmärretään todellista Venäjää laajemmin.
Venäjä ei ole normaali maa, sellaisena kuin minä ja käsittelyssä olleen kirjan kirjoittajat maan esittelevät. Olkoon arvostettu taloustutkija mitä mieltä tahansa.
Paanasen näkemykseen on helppo yhtyä: Venäjän kanssa sopimukset eivät ole pitäneet ennen eivätkä ne ole jatkossakaan sellaisia vaan lähtökohta on selvä: nyky-Venäjä on kuin omistushaluinen narsisti. Se käyttää henkistä ja ruumiillista väkivaltaa, ja suuri osa ihmisistä taipuu ja luottaa Putin-jumalaan.
**
Anu Kuistiala (YTM) on MTV Uutisten entinen päätoimittaja ja Moskovan-kirjeenvaihtaja. Pitkän uran mediamaailmassa tehnyt Kuistiala toimii nykyisin tietokirjailijana ja puhujana.
Arja Paananen (FM) on palkittu Ilta-Sanomien erikoistoimittaja. Hän on välittänyt tietoa itänaapurimme tapahtumista jo yli 30 vuoden ajan. Tutuksi ovat tulleet glasnostin ajan Neuvostoliitto, Jeltsinin Venäjä ja Putinin Venäjä.
**
Maarit Tastula / YLE – Yksi maailma, kaksi katsetta:
Venäjä-toimittaja Arja Paananen: Itänaapuri on kuin narsistinen aviopuoliso
Arto Luukkanen / Dosentti – vieraana Arja Paananen:
Jenni Tamminen / Tekniika&Talous:
Entinen suurlähettiläs Hannu Himanen kertoo kirjassa, että analyysi niin suurlähetystössä, ulkoministeriössä ja presidentinkansliassa oli sama jo vuonna 2014: Putinin tavoitteet ovat paljon Ukrainaa pidemmällä. Anu Kuistialan ja Arja Paanasen uutuuskirja käsittelee jälkimmäisen uraa toimittajana Venäjällä.
